1582

mies painaa kytkintä
kirjaston ovi aukeaa
mies livahtaa sisään
nainen kävelee kannoilla
ei paina kytkintä
livahtaa ja ovi livahtaa
ja nainen halkeaa
nainen toruu itseään
nainen toruu itseään
katuu ettei painanut kytkintä
katuu ettei painanut kytkintä
tajuaa
tajuaa
voin mennä tänne
voin mennä tonne
yhtäaikaa
ja varjoissakin mustaa
vain puolet entisestä

1570 Kissa on runo, koira romaani

Asfaltti vierii allani, horisontissa sillat risteävät solmuksi. Haalea usva leijuu tien ja pientareen päällä. Vasemmalle kyljelle jää peltihalli ja mietin mitä siellä tehdään. Aurinko säteilisi mäntyjen yllä, ellei paksu pilvikerros roikkuisi naamarina. Vilkutan oikealle ja ramppi kiertää ranskalaiseni länteen. Ajattelen kissanpentua, joka olisi nyt kotona eikä takapenkillä jos sellainen olisi jo olemassa. Koiran hankinta on huomattavasti vaikeampaa, koska on niin paljon erilaisia koiria. Kissat ovat kissoja.

Kissa on runo, koira on romaani. Siinä missä koirasta tulee ihmisen paras ystävä kirjain kerrallaan, kasvaen valtavaksi pinoksi vuosien mittaisia lauseita ja virkkeitä; kissa tassuttelee jakeita, pörhentelee säkeitä, painautuu etukäpälien varaan, ojentaa hännän ja muuttuu kuningattareksi muodoltaan, vaikka kolli olisikin.

Ehkä se raapisi, kun silittäisin sitä, mutta minullakin on kynnet. Ehkä se kiipeäisi karkuun, mutta minäkin olen hyvä siinä. Kestääköhän verhot meitä molempia? Alan pitää ajatuksesta. Ehkä matkustaisin toisinaan kissan kanssa työhuoneelleni, salakuljettaisin hänet pois kotoa silakka hihassani. Pösössä kissan pitäisi alistua X-asentoon turvavyön alle, mutta siitä hänkin voisi katsella samaa peltihallia – miettiä mitä siellä tehdään.

Oppisikohan hän Ranskaa?  Oppisikohan hän käyttämään vanhaa kirjoituskonetta, jos aluksi auttaisin vaihtamaan rivit? Paljonko runo maksaa? Ehkä hän voisi kirjoittaa muutaman.