1575 Omiin muroihin

01-Kusimuro

LinkedIn on hyvä foorumi eri alojen ammattilaisille, mutta jos katson postausten virtaa ruudullani, se koostuu keskenään samankaltaisesta materiaalista: siis materiaali, jota verkostoni jäsenet, toiset ammattilaiset postaavat. En kritisoi heitä vaan sitä tapaa mihin foorumilla on totuttu, piirakkakaavioita, nousevia käyriä ja ylenpalttista optimismia ja hehkua, jolla ei aina ole juurikaan katetta. Siltä se ainakin tuntuu, että aina ei nähdä mahdollisuuksia erottua positiivisesti vaan ajelehditaan siinä tyypillisimmässä omankehunvirrassa, koska muuta ei uskalleta.

Kannatan vapaan verkostoitumisen linjausta. En mieti tunnenko ammattilaista entuudeltaan jos haluan verkostoitua. En koe, että meidän olisi pitänyt tehdä yhdessä töitä, jotta voimme verkostoitua. Ajatushan on täysin hullu ja nurinkurinen mitä verkostoitumiseen tulee! LinkedIn on tämän päivän CV ja kannatan ajatusta, että postaukset siellä tulisi jotenkin liittyä omaan osaamisen, ammattilaisuuteen tai omaan persoonaan. Postausten persoonattomuus ja höttö sai minut ajattelemaan ja kirjoittamaan aiheesta.

Tyhjän puhuminen on eri asia ja se synnytti hahmoni professori Kusimuro:n. Hänen suurin viisautensa on  ”puhu tyhjää kuin puhuisit viisaita”. Kaikki hänen kertomansa tukeutuu tuohon ydinajatukseen. Hän elää LinkedIn:ia varten ja sen vuoksi, mutta saatan jakaa hänen ajatelmiaan blogissani jatkossakin.

Pidän erittäin paljon aforistiikasta, oikeastaan rakastan sitä. Aforistiikka on mahtavaa jos se on moniulotteista ja oivaltavaa, kuten vaikka Mirkka Rekolalla. Yhdestä oivalluksesta voi kasvaa pala proosaa, novelli tai romaani. Professori Kusimuro ajatelmineen ei ole vastalause aforistiikalle, ei sinne päinkään. Hän on olemassa paremman aforistiikan vuoksi.

Olen  syyllistynyt itsekin turhan keveisiin ajatuksiin, siis postannut niitä tänne blogiini vuosien varrella. Aforismieni oivallustaso, moniulotteisuus tai ymmärrettyvyys ei ole ollut kauttaaltaan korkeatasoista ja siksi poistin taannoin noin 1500 postaustani. Joukossa oli kuitenkin monta hyvää ajatusta ja vielä enemmän hyviä oivallusten aihioita; ne ovat kaikki tallessa. Uskon ajatukseen, että määräkin voi tuottaa laatua. Sitä ajatusta ei pidä silti niellä sellaisenaan, mutta määrän myötä harkinta, ajattelu ja editointi tulevat mukaan ja muuttuvat helpommiksi – suuresta määrästä on helpointa poimia parhaat hedelmät.

Aloitin blogaamisen samaan aikaan kuin kirjoittamisen perusopinnot jokunen vuosi sitten, koska halusin jonkin kirjallisen kaapistatuloväylän. Mikä on parempi polku opetella hyväksymään häpeää kuin kirjoittaa julkisesti? Polkuni jatkuu. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu (huom. Kriittisen tämän kevään haku on auki 27.4. saakka) on ohi tämän kevään jälkeen, se on antanut paljon. Luennot ovat olleet pääosin laadukkaita ja koen, että aloitin opinnot siellä itselleni oikeaan aikaan. Kun katson taaksepäin, näen todella selvästi, että oma kirjoittaminen ja oman tekstin analysointi, palaute ja kaiken tuon sopiva suhteuttaminen on vienyt eteenpäin. Kukaan ei voi kirjoittaa puolestani, jos itse haluan kehittyä.

1567 Taitekohta

Olen lomalla siitä mikä työksi lasketaan. Mikä oikeastaan on työtä? Minulle se on valokuvaus, tapa veistää voita hapankorpulle. Työkseni määrittyy siis elinkeino eikä niinkään ajankäyttö. Tämä on sillä tavalla mielenkiintoinen yhtälö, että tästä hetkestä eteenpäin tai oikeastaan lomani päättymisen jälkeen elokuussa käytän aikaani työpäivissä mitaten enemmän kirjoittamiseen kuin valokuvaamiseen. Vielä tovi taaksepäin minulla oli myös pieni kirjakauppa hoidettavana valokuvaustöiden ohella, joka vei aikaa pelkästään jo sitomalla aukioloihin. Eihän elämä jatkossa tule olemaan mitään dollareilla tanssimista, mutta uskon sen rikkauteen muutoin.

Kuvaan jatkossakin mainos- ja lehtivalokuvia, käsittelen kuvia ja luon kuvamanipulaatioita. Olen Vuoden muotokuvaaja vuodelta 2006 – nyt muotokuvaus tulee jäämään palveluistani pitkälti pois. Muotokuvaus on hieno laji, ja varmasti tulen kuvaamaan vielä niitä, mutta toisella painotuksella. Ehkäpä näyttelymielessä tai yksittäisinä taiteellisina tilaustöinä. Yllä näkyy joitakin kuvia vuosien takaa suunnasta, joka on mieleinen. Harkittu, yksilöllinen, taiteellinen muotokuva.

Kirjoittaminen on minulle samankaltaisessa roolissa kuin valokuvaus oli 15-20 vuotta sitten: tuntuu tärkeältä panostaa siihen kaikki liikenevä aika (työaika, harrastan myös täydellistä vapaa-aikaa!) Saatoin harjoitella kuvaamista, valaisemista jne 2000-luvun alun valokuvaopinnoissani; jotakin aivan rupuista tuotekuvaa 10 tuntia studiomaisissa olosuhteissa, kuvan mitenkään näyttämättä siltä, että siihen on panostettu paljon aikaa. Tulin puun takaa alalle, harrastuksen pystymetsästä. Usein sanotaan, että hyvä harrastus menee pilalle, kun siitä tekee työn ja on siinä toinen puoli totta. Sen vuoksi en aseta mitään taloudellisia tavoitteita kirjoittamisen osalle vaan annan taiteen puhua.

Lieköhän siitä nyt kolme vuotta, kun olin Oriveden opiston Luovan kirjoittamisen peruskurssilla, jonka Markku Karpio ohjasi. Tuon kurssia edeltävän kevään mittaan sytyin tekstille täydellisesti, mutta sen jälkeen oli vaikea tuottaa tekstiä. Markku muuten pitää vastaavaa kurssia juuri nyt Orivedellä. Tekstintuottamisen vaikeudet ovat edelleen olemassa, mutta keinot esteiden ylittämiseen ovat nyt paremmat. Sadan metrin elämäjuoksu on aitoja täynnä; paljon ja säännönmukaisesti, ylitse pääsee vain hyppäämällä. Hyppy on valinta, valinta on hyppy. On valittava haluaako esteen yli. On valittava haluaako olla parempi. On suotavaa olla maaliviiva, jota kohti juoksee tai oikeastaan monia maaliviivoja. Pitää juosta, mutta pitää myös harjoitella juoksua ja muita temppuja, että maaliviivan saavuttaa. Missä kohtaa nostan jalkojani ennen estettä?

Olen nostellut jalkojani korviin saakka monet kerrat parin vuoden aikana. Taitekohta, yksi maaliviivoista, on nyt. Tiedostan, että toisessa kädessä on oltava kynä ja toisessa ruoska, tiimalasikin valuu taustalla. Aikatauluissa on nyt  vapautta, mutta todellinen vapaus ei ole tyhjyyttä vaan tyhjyyden hallintaa, sen täyttämistä tyydyttävästi. Ellei olisi mitään uutta, ei voisi opetella ja oppia. Voisinko silloin edes innostua? Kriittistä on vuosi jäljellä, se on hyvä vuosi.

Niin, olen lomalla. Mutta vain töistä. Olemme puoliskon kanssa tosin ajatelleet tämän heinäkuun ex tempore -kuukaudeksi, jonka olemme jo lukuisilla ajatuksilla/suunnitelmilla leikkimielisesti täyttäneet. Heinäkuussa kirjoitan mitä kirjoitan, mutta kirjoitan. 15 vuoteen ei ole ollut yhtämittaista pitkää kesälomaa, nyt on.

 

 

1565 Alitajunnan pullakahvit

20160601_110040

Olla samassa tilassa vuoden aikana monia monia viikonloppuja, niin ettei tunne toisia juurikaan. Kasvot ovat samaan aikaan tutut ja vieraat, maneerit tai olemus ovat jo tuttuja vuoden jälkeen. Se tavallinen tapa, ala-asteeltakin jo opittu, että eri ihmisillä on omat roolinsa ryhmässä. Se piirre on samaan aikaan kiehtovaa ja samaan aikaan tiedostan sen, että se jättää paljon paitsioon. Ehkä ei, mutta erittäin todennäköisesti osasta ryhmää kyllä. Joskus on sohittava puuroa, sekoitettava, että sen maun maistaa. Mausta tulee parempi.

Se miksi viikonloppuja yhdessä vietetään sitoo kyseessä olevaa ihmisjoukkoa luultavasti henkisesti yhteen jollakin tasolla. Ala-asteella niin ei tehdä, eikä yläasteella, siellä täytetään pakollista läsnäolovaatimusta. Puhun Kriittisen korkeakoulun viikonlopuista ja yleisellä tasoilla opiskelusta, vapaaehtoisesta olemisesta ja intohimosta. Uskoisin, että harvempi hakeutuu viikonloppuopintoihin vain siksi, että voisi olla kotoa pois useammin. Ne opiskelupaikat, joihin seula on tiukempi, pakottaa hakijat olemaan edes lahjakkaita, vaikka laiskoja olisivatkin.

Opintokausi päättyi viime viikonloppuna. Aamukammassani on 22 piikkiä. Dreamdays-sovellus kännykässäni näyttää samaa lukemaa ja sen alapuolella lukee Taiteilijaelämä. Mitä se tarkoittaa? Se on vakavaa huumoria. En etsi itseäni sen enempää kuin tavallinen taiteilija. En etsi toimeentuloa siten, että ajattelisin taiteeni kattavan pöydän. Jatkan (taiteellista) työtäni myös valokuvaamalla mainos- lehti- ja kuvituskuvia, sekä kuvankäsittelyn ja kuvamanipulaatioiden merkeissä. Se antaa mahdollisuuden kirjoittaa enemmän, kirjoittaa vielä enemmän ja joskus vielä kirjoittaa paremmin ja sen jälkeen ehkä vielä paremmin.

Olen suunnittelijaluonne. Tykkään ennakoida tilanteita, joilla on minulle merkitystä. Väheksymättä mitenkään elämän ennakoimattomuutta. Jos työskentelen, on tärkeää ennakoida ja suunnitella työt niin, että ”apinahommat” eli työt, jotka eivät vaadi aivoja on huippuunsa tehostettu. Teen sillä ”voitetulla” ajalla sitten jotakin, mikä vaatii aivoja tai vaan olen. Oleminen on palautumista, joka herättää ajatuksia eri tavalla kuin puskeminen. Sitä kutsutaan myös rentoutumiseksi tai lusmuiluksi.

Yksi hyvän kirjan piirre on mielestäni usein sellainen, jossa tunnetilat vuorottelevat tarinan edetessä. Niin lohduttomasti ei silti tästä seikasta pidä johtaa, että elämä tai työ olisi jatkuvaa vuorottelua toivon ja pelkäämisen kesken. Millaista olisikaan päivittäinen elämä, jos jokainen päivä päättyisi cliffhangeriin ja aamulla, kun herää olisi taas juostava juonen perässä. Tai no, välillähän se on juuri noin. Hektisyys luo cliffhangerit, toivon ja pelon.

Juoni on tavallaan sama asia kuin suunnitelma. Hyvä kirja sisältää syvyyden lisäksi ainakin kohtalaisen juonen, että on jokin kehys joka pitää tarinan kasassa, vaikka siinä käsiteltäisiinkin syvällistä teemaa ja aihetta. Mitä olisi elämä ilman suunnittelua? Löyhä nippu irtohetkiä, joita kuvaa ennalta-arvaamattomuus ja suunnittelemattomuus? Olisiko täydellisen suunniteltu elämä antoisampaa ja oikea tapa elää? Sisältääkö hyvä elämä edes kohtalaisen juonen?

Uskon, että tässäkin tarvitaan vaihtelua, siksi lomat on keksitty. Siksi ei pidä kirjoittaa koko ajan, ellei se ole se ainoa tapa miksi teksti etenee. Opettelen olemaan kirjoittamatta. Tämä oli harvinaisen ovela veto itseltäni sanoa (kirjoittaa) noin. Näin niitä esteitä kehitellään. No, se perä ajatuksessa on, että tarkoitukseni on nimenomaan opetella jatkamaan tarinaa päässäni ilman näppistä. Sitä aikaa on käytössä niin monessa paikassa, jossa ei ole näppistä tai sitä ei ole luontevaa käyttää. Minulla on nyt siis työntekijä, oikeastaan kesätyöntekijä – ajatteleminen. Ajattelemisellakin on vastuullaan kesätyöläinen, sittemmin vakituinen työntekijä – alitajunta.

Kalliiksi tulee, pakko niillekin on kahvit kaataa ja pullat perunanenän eteen. Alitajunnan hajuaisti toi mieleen lapsuuden. Näin pelaa mieli.

1550 Lukeminen on kirjoittamista

20160426_183917.jpg

Olen oppinut lukemaan. Tekniikan lisäksi (se tapahtui jo joskus 35v sitten) olen oppinut havaitsemaan erilaisia seikkoja lukemastani ja osa siitä johtuu itse lukemisesta, toinen puoli taas kirjoittamisesta ja sen opiskelusta. Luetun ja kirjoitetun vertailu ja pohdinnat ovat automaatio.

Vuoden aikana eteeni on tullut kolme teosta ylitse muiden. Se on varmasti vain toistaiseksi niin, mutta kun aloitin parikolme vuotta sitten aktiivisti lukemaan eli lopetin urani lomalukijana, tajusin kuinka vaikeaa oli määritellä lempikirjoja tai sitä millaisesta tekstistä; teemoista, kielestä tai edes genrestä tykkään. Lomalukijana luin eniten dekkareita. Nyt kiinnostaa eniten ihmisten väliset suhteet ja niihin liittyvät teemat (voihan dekkarikin olla sitä, mutta en tarkoita nyt dekkarigenreä). Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Hosseinin Leijapoika ja juuri eilen loppuun saattamani Ferranten Loistava ystäväni. Kaikki ovat keskenään eri syistä koukuttaneet ja koskettaneet ja avaan niiden osalta muutamalla sanalla vaikuttavista asioista.

Kaikki se valo jota emme näe: päähenkilöiden vuorottelevat ja lyhyet luvut, hienosti maalatut yksityiskohdat ja tekstin zoomailu, itse tarina (vaikka sotaan liittyvät tarinat eivät varsinaisesti vetoa yleensä). Kieli (suomennos). Kerronta.

Leijapoika: Tarinan ja teeman kaikessa yksinkertaisuudessaan aikaansaama kosketus ja liikutus, taitava teeman kuljetus, kontrasti hyvien ja pahojen kesken, kerronta.

Loistava ystäväni: puhetempoinen teksti, joka piti kiinni jokaisella sivullaan. Kerronta, sopivasti zoomaileva teksti, sisällön runsaus, päähahmojen syveneminen, ok loppu kirjalle, jolle on tulossa jatkoa suomeksikin (4-osainen Napoli-sarja).

Olen hidas lukija, joka johtuu keskittymisongelmasta, mutta myös itse kirjasta. Kaikkia em. kirjoja yhdistää kohtalaisen nopea ”suoritus”, ei hyvää voi vain päästää käsistään aamukahvin äärellä tai muutoinkaan. Uskon siihen, että saan jotakin lisää ellen lue yhdeltä istumalta koko kirjaa päivässä tai parissa, mutta kannatan viikon parin aikana lukemista. Hidastempoisemman kirjan jutut muhii ja nopeatempoisemman kirjan aiheet kypsyvät, tauoilla.

Ellen olisi lukenut aktiivisti viimeistä paria vuotta, en olisi tässä ja nyt kirjoittajana vaan paljon kauempana. Ei sillä, etteikö polku olisi vielä alussa. Tavallaan ajattelen siten, että miksi kirjoittaisin ellen lukisi. Eihän se yksyhteen mene, mutta tuntuu silti niin ristiriitaiselta. En vain tajua, että joku kirjoittaa, mutta ei lue. Miten niin voi tehdä, sehän on rikollista! Hyväksyn parhaiten sen syyn ettei joku kerkiä molempia, mutta sekin on huono veto, jos haluaa kehittyä kirjoittamisessa. Voi kysyä: arvostaako kukaan tekstiäsi, ellet sinä itse arvosta sen vertaa mitään tekstiä ettet lue? Moni asia on loksahtanut itselläni lukiessa kohdalleen, kun on silmien edessä toisen tekemä ”työkalu”, johon verrata omaa tekstiä.

Huonot kirjat kannattaa, tai oikeastaan pitää jättää lukematta, ellei sellaiselle ole vahvaa perustetta! Oppiminen käy siihenkin perusteeksi, mutta raja kannattaa vetään, vaikka sen veteen vetäisikin. Muutama päivä sitten suljin muutaman kesken olevan kirjan ja laitoin ne hyllyyn. Jätin vain 3, joista yksi vain yksi oli tuo Ferranten romaaniksi laskettava teos. Monissa teoksissa on hyviä puolia ja suuria ansioita, eivätkä ne silti pidä otteessaan. Makuasioista puhumattakaan. Kirjallisuus kaunokirjallisessa mielessä menettää merkityksensä, jos pakottaa itsensä lukemaan jotain mikä ei vie mukanaan.

Ai niin, yllä oleva kuva on teoksesta Romaanin taide (Milan Kundera, WSOY). Se on paikoittain aika korkealentoinen, mutta kiinnostavaa ja kiehtovaa. Uusi kiehtoo. Siksi tilasin Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle, Sokrateesta Marxiin. Eikä vain siksi, sivistyminen syventää.