1575 Omiin muroihin

01-Kusimuro

LinkedIn on hyvä foorumi eri alojen ammattilaisille, mutta jos katson postausten virtaa ruudullani, se koostuu keskenään samankaltaisesta materiaalista: siis materiaali, jota verkostoni jäsenet, toiset ammattilaiset postaavat. En kritisoi heitä vaan sitä tapaa mihin foorumilla on totuttu, piirakkakaavioita, nousevia käyriä ja ylenpalttista optimismia ja hehkua, jolla ei aina ole juurikaan katetta. Siltä se ainakin tuntuu, että aina ei nähdä mahdollisuuksia erottua positiivisesti vaan ajelehditaan siinä tyypillisimmässä omankehunvirrassa, koska muuta ei uskalleta.

Kannatan vapaan verkostoitumisen linjausta. En mieti tunnenko ammattilaista entuudeltaan jos haluan verkostoitua. En koe, että meidän olisi pitänyt tehdä yhdessä töitä, jotta voimme verkostoitua. Ajatushan on täysin hullu ja nurinkurinen mitä verkostoitumiseen tulee! LinkedIn on tämän päivän CV ja kannatan ajatusta, että postaukset siellä tulisi jotenkin liittyä omaan osaamisen, ammattilaisuuteen tai omaan persoonaan. Postausten persoonattomuus ja höttö sai minut ajattelemaan ja kirjoittamaan aiheesta.

Tyhjän puhuminen on eri asia ja se synnytti hahmoni professori Kusimuro:n. Hänen suurin viisautensa on  ”puhu tyhjää kuin puhuisit viisaita”. Kaikki hänen kertomansa tukeutuu tuohon ydinajatukseen. Hän elää LinkedIn:ia varten ja sen vuoksi, mutta saatan jakaa hänen ajatelmiaan blogissani jatkossakin.

Pidän erittäin paljon aforistiikasta, oikeastaan rakastan sitä. Aforistiikka on mahtavaa jos se on moniulotteista ja oivaltavaa, kuten vaikka Mirkka Rekolalla. Yhdestä oivalluksesta voi kasvaa pala proosaa, novelli tai romaani. Professori Kusimuro ajatelmineen ei ole vastalause aforistiikalle, ei sinne päinkään. Hän on olemassa paremman aforistiikan vuoksi.

Olen  syyllistynyt itsekin turhan keveisiin ajatuksiin, siis postannut niitä tänne blogiini vuosien varrella. Aforismieni oivallustaso, moniulotteisuus tai ymmärrettyvyys ei ole ollut kauttaaltaan korkeatasoista ja siksi poistin taannoin noin 1500 postaustani. Joukossa oli kuitenkin monta hyvää ajatusta ja vielä enemmän hyviä oivallusten aihioita; ne ovat kaikki tallessa. Uskon ajatukseen, että määräkin voi tuottaa laatua. Sitä ajatusta ei pidä silti niellä sellaisenaan, mutta määrän myötä harkinta, ajattelu ja editointi tulevat mukaan ja muuttuvat helpommiksi – suuresta määrästä on helpointa poimia parhaat hedelmät.

Aloitin blogaamisen samaan aikaan kuin kirjoittamisen perusopinnot jokunen vuosi sitten, koska halusin jonkin kirjallisen kaapistatuloväylän. Mikä on parempi polku opetella hyväksymään häpeää kuin kirjoittaa julkisesti? Polkuni jatkuu. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu (huom. Kriittisen tämän kevään haku on auki 27.4. saakka) on ohi tämän kevään jälkeen, se on antanut paljon. Luennot ovat olleet pääosin laadukkaita ja koen, että aloitin opinnot siellä itselleni oikeaan aikaan. Kun katson taaksepäin, näen todella selvästi, että oma kirjoittaminen ja oman tekstin analysointi, palaute ja kaiken tuon sopiva suhteuttaminen on vienyt eteenpäin. Kukaan ei voi kirjoittaa puolestani, jos itse haluan kehittyä.

1569 Uusi blogialku

Tuhosin noin 1500 postausta. Ei se sen kummempaa ole kuin omien jälkien siivoamista uuden tieltä, välillä pitää polttaa tuhkaksi, että uusi kasvaa. Tavoitteena on aforismien osalta parempi laatu, osuvammat mietteet ja tarkempi harkinta. Määräkin tuottaa laatua, mutta tarkoitus on jatkossa olla julkaisematta koko määrää, valikoida, viilata ja harkitummin painaa nappia :)

Blogissa on viimeisimmät postaukset tallessa, vajaa parikymmentä. Jätin muistoksi postauksista juoksevan numeron eli jatkan sen osalta siitä mihin jäin.

1550 Lukeminen on kirjoittamista

20160426_183917.jpg

Olen oppinut lukemaan. Tekniikan lisäksi (se tapahtui jo joskus 35v sitten) olen oppinut havaitsemaan erilaisia seikkoja lukemastani ja osa siitä johtuu itse lukemisesta, toinen puoli taas kirjoittamisesta ja sen opiskelusta. Luetun ja kirjoitetun vertailu ja pohdinnat ovat automaatio.

Vuoden aikana eteeni on tullut kolme teosta ylitse muiden. Se on varmasti vain toistaiseksi niin, mutta kun aloitin parikolme vuotta sitten aktiivisti lukemaan eli lopetin urani lomalukijana, tajusin kuinka vaikeaa oli määritellä lempikirjoja tai sitä millaisesta tekstistä; teemoista, kielestä tai edes genrestä tykkään. Lomalukijana luin eniten dekkareita. Nyt kiinnostaa eniten ihmisten väliset suhteet ja niihin liittyvät teemat (voihan dekkarikin olla sitä, mutta en tarkoita nyt dekkarigenreä). Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Hosseinin Leijapoika ja juuri eilen loppuun saattamani Ferranten Loistava ystäväni. Kaikki ovat keskenään eri syistä koukuttaneet ja koskettaneet ja avaan niiden osalta muutamalla sanalla vaikuttavista asioista.

Kaikki se valo jota emme näe: päähenkilöiden vuorottelevat ja lyhyet luvut, hienosti maalatut yksityiskohdat ja tekstin zoomailu, itse tarina (vaikka sotaan liittyvät tarinat eivät varsinaisesti vetoa yleensä). Kieli (suomennos). Kerronta.

Leijapoika: Tarinan ja teeman kaikessa yksinkertaisuudessaan aikaansaama kosketus ja liikutus, taitava teeman kuljetus, kontrasti hyvien ja pahojen kesken, kerronta.

Loistava ystäväni: puhetempoinen teksti, joka piti kiinni jokaisella sivullaan. Kerronta, sopivasti zoomaileva teksti, sisällön runsaus, päähahmojen syveneminen, ok loppu kirjalle, jolle on tulossa jatkoa suomeksikin (4-osainen Napoli-sarja).

Olen hidas lukija, joka johtuu keskittymisongelmasta, mutta myös itse kirjasta. Kaikkia em. kirjoja yhdistää kohtalaisen nopea ”suoritus”, ei hyvää voi vain päästää käsistään aamukahvin äärellä tai muutoinkaan. Uskon siihen, että saan jotakin lisää ellen lue yhdeltä istumalta koko kirjaa päivässä tai parissa, mutta kannatan viikon parin aikana lukemista. Hidastempoisemman kirjan jutut muhii ja nopeatempoisemman kirjan aiheet kypsyvät, tauoilla.

Ellen olisi lukenut aktiivisti viimeistä paria vuotta, en olisi tässä ja nyt kirjoittajana vaan paljon kauempana. Ei sillä, etteikö polku olisi vielä alussa. Tavallaan ajattelen siten, että miksi kirjoittaisin ellen lukisi. Eihän se yksyhteen mene, mutta tuntuu silti niin ristiriitaiselta. En vain tajua, että joku kirjoittaa, mutta ei lue. Miten niin voi tehdä, sehän on rikollista! Hyväksyn parhaiten sen syyn ettei joku kerkiä molempia, mutta sekin on huono veto, jos haluaa kehittyä kirjoittamisessa. Voi kysyä: arvostaako kukaan tekstiäsi, ellet sinä itse arvosta sen vertaa mitään tekstiä ettet lue? Moni asia on loksahtanut itselläni lukiessa kohdalleen, kun on silmien edessä toisen tekemä ”työkalu”, johon verrata omaa tekstiä.

Huonot kirjat kannattaa, tai oikeastaan pitää jättää lukematta, ellei sellaiselle ole vahvaa perustetta! Oppiminen käy siihenkin perusteeksi, mutta raja kannattaa vetään, vaikka sen veteen vetäisikin. Muutama päivä sitten suljin muutaman kesken olevan kirjan ja laitoin ne hyllyyn. Jätin vain 3, joista yksi vain yksi oli tuo Ferranten romaaniksi laskettava teos. Monissa teoksissa on hyviä puolia ja suuria ansioita, eivätkä ne silti pidä otteessaan. Makuasioista puhumattakaan. Kirjallisuus kaunokirjallisessa mielessä menettää merkityksensä, jos pakottaa itsensä lukemaan jotain mikä ei vie mukanaan.

Ai niin, yllä oleva kuva on teoksesta Romaanin taide (Milan Kundera, WSOY). Se on paikoittain aika korkealentoinen, mutta kiinnostavaa ja kiehtovaa. Uusi kiehtoo. Siksi tilasin Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle, Sokrateesta Marxiin. Eikä vain siksi, sivistyminen syventää.