1584 Kehittymisen tunne

20181021_123059-01

Kevät ja kesä meni runojen parissa, niin lukemisen kuin kirjoittamisenkin osalta. Sitten aivokuoren sisältä pulpahti niin vahva kuvavaihe, että kirjoittaminen jäi viikoiksi muhimaan. Itsehän säntäilin tyypilliseen tapaani innostavimpien asioiden jäljissä niin kuin ne olisivat juuri silloin katoamaisillaan lopullisesti.

Säntäileminen ei tarkoita tässä yhteydessä kohdallani kovinkaan fyysistä toimintaa vaan innostumista ja siitä johtuvaa toimintaa. Se on jatkuvaa liikettä, joka näkyy myös ylikierroksina. Kuvan osalta se tarkoittaa toki kuvaamistakin, mutta myös paljon muuta aiheen ympärillä.

Instagram alkoi ja täyttyi otoksista uuden laadukkaan puhelinkameran myötä. Niitä kuvia kuvaan harrastusmaisesti, mutta tavoitteellisesti. Kuvat syntyvät Instaan pitkälti lenkeillä, jotka ovat useimmiten kävelyä ja jotka venähtävät toistuvan kuvaamisen vuoksi kilometrejään pidemmiksi. Välillä konttaillen, pyllistellen tai nousten maanpintaa vähän korkeammalle. Toinen uusi laitetulokas on kopterikamera eli drone, DJI:n Mavic 2 Pro. Sillä on ollut upeaa lentää ja katsella linnun silmin, kuvata valokuvia ja videota.

Etsin tasapainoa, olen etsinyt jo pitkään, kuvan ja kirjoittamisen välillä. Menneen viikon testi on toistaiseksi ollut parasta anniltaan. Olen aiemmin painottanut eri  tavalla nuo lajit, mutta menneen viikon ajan olen jakanut ne päiväkohtaisesti. Se tuntuu toimivan ja jatkan sitä niin kauan kuin se toimii ja tuntuu hyvältä.

Mitä kirjoittamisessani on tapahtunut? Tunnen saaneeni tekstin rakenteesta ja sen jäsentelystä paremman otteen, olen oppinut zoomaamaan yksityiskohtiin ja sieltä etäämmälle. Tässä tunteessa on jotakin samaa kuin lihaksen todellisuudessa, joka kehittyy levon aikana. On ollut helpompaa aloittaa tekstejä, nähdä tarinoiden palasia ennakoiden, jolloin kirjoittaminen on vähän helpompaa.

Suurin ilo ja oivallus on syntynyt siitä, että onnistuin kirjoittamaan novellin rautalankaversion lähes juuttumatta lausetasolle. Tuota menetelmää olen ihaillut ja tavoitellut monia kertoja ja toivonut, että niin voisin jossakin vaiheessa kirjoittaa. Ellen muuta niin edes testimielessä.

Viimeisimmän novellin rautalankaversion editointi on puolivälissä ja sitä seuraa vielä toinen editointi. Kirjoitusprosessin ensimmäinen vaihe tuottaa siis nopeahkosti kirjoitettua tekstiä, jota mahdollisimman vähän muotoillaan sitä kirjoittaessa. Editointi hioo kieltä, muovaa loogisuutta, jäsentelee, leikkaa, liimaa, lihottaa ja deletoi. Toinen editointi viimeistelee tekstin ja asettaa puuttuvat palaset paikoilleen.

Se mikä yksinkertaisemman ja nopeamman tekstin tuottamisessa sekä koko tuossa prosessissa viehättää, on tunne siitä, että muovaan tekstin vaiheiden kautta, jotka toimivat työkalujen tavoin. Että jokaisella työvaiheella on oma selkeämpi merkityksensä, jotka palvelevat kirjoittamista ja tarinaa ja edistävät kirjoittamisen iloa.

Kunhan viimeistelen pari viimeisintä novellia, ajattelin koostaa kesän runoja nippuun ja editoida ne. Tästä on hyvä jatkaa.

Ps. Luin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan. Se on ensimmäinen lukemani romaani Westölta, mutta ei viimeinen. Vahva suositus! Päällimmäisiksi kohokohdiksi Rikinkeltaisessa jäi henkilöhahmojen onnistunut syveneminen ja tarinan tunnelma.

1582

mies painaa kytkintä
kirjaston ovi aukeaa
mies livahtaa sisään
nainen kävelee kannoilla
ei paina kytkintä
livahtaa ja ovi livahtaa
ja nainen halkeaa
nainen toruu itseään
nainen toruu itseään
katuu ettei painanut kytkintä
katuu ettei painanut kytkintä
tajuaa
tajuaa
voin mennä tänne
voin mennä tonne
yhtäaikaa
ja varjoissakin mustaa
vain puolet entisestä

1581

kirjallisuusiltaman penkit täynnä
fantasiakirjailija sanansa sanonut
yleisökysymysten vuoro
hiljaisuus
reppu kolmannella rivillä heittää läpän
avautuu ihan kunnolla
kaikki kuolevat nauruun
paitsi kirjailija
ihmiset vajoavat lattialle
korinaa
kirjailija kirjoittaa
ottaa reppunsa
ja nousee Helsingin bussiin

1579 Voiko taidetta ymmärtämätön ihminen ymmärtää toista ihmistä?

Kiertääkö aurinko Maata vai Maa aurinkoa? Vaikutelma riippuu siitä mistä sijainnista katsot, havainnosta. Jokainen meistä katsoo elämää omasta perspektiivistään. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Onko? Kuka niin on väittänyt ensimmäisen kerran? Varmaankin se, joka on ollut tyytyväinen omiin olosuhteisiinsa tai se, jolla on hallussa vankkumatonta tutkimustietoa, jossa kerrotaan, että suomalaiset ovat onnekasta kansaa. Tämä oli vain yksi perspektiivi, Suomesta katsottuna.

Otsikko on planeetta, joka heijastaa tähden valoa. Teksti olkoon siis tähti, plasmapallo, jossa tapahtuu ydinfuusiota. Sanat yhtyvät toisiinsa tietyssä järjestyksessä ja muodossa, sillä on tyyli. Hyvä teksti on enemmän kuin osiensa summa, ydinfuusio, josta vapautuu parhaimmillaan energiaa niin paljon, että sitä voidaan nimittää taiteeksi. Hyvä kuva käyttäytyy samoin, kuten myös musiikki, elokuvat ja niin edelleen. Mikä on hyvää? Se mikä koskettaa ja aiheuttaa vahvan tunnereaktion. Johtuuko tunnereaktio Äiti-kompleksista, samaistumisesta vai oikealla jalalla nousemisesta? Tunne ommellaan monella langalla, kysy vaikka Freudilta.

Marionetissa on monta lankaa ja vain hallitsemalla jokaisen niistä, nukke liikkuu uskottavasti. Marionetti tuo mieleeni ihmisen jäljittelyn, joka on jo lähellä taidetta – joka usein on usein todellisuuden jäljittelyä. Kun jäljittely poikkeaa ennalta-arvaamattomasti todellisuudesta, se on uutta, mutta onko se uskottavaa? Se voi olla, jos langat ovat hallussa. Bladerunnereita luodaan olemaan enemmän kuin todellisuus on. Kun tehdään bladerunnerkakkosia niin vedotaan jo aiemmin herätettyihin vahvoihin tunteisiin; annetaan ryyppy kokijalle nuoruudenlähteestä. Ovatko kakkos-osat siksi niin laimeita ensimmäisiin verraten, että niissä jäljitellään jo todellisuuden jäljittelyä?

Mikä taiteen merkitys on? Tekijöilleen se on luovaa toimintaa, kykyä tuottaa uutta. Uusi on tavanomaisesta poikkeamista, mm. ilmaisua ja viestintää. Taide siis herättää tunteita. Herää ajatus, onko tunteettomuuskin tunne, jos taide saa sen aikaan ja tuo henkilö on muutoin vahva tunteilija? Entä onko nautintoa kokea taidetta pelon, vihan tai ärsyyntymisen tunteiden kautta? Jos taide koskettaa, se on merkittävää. Mitä enemmän se koskettaa sitä tärkeämpää se kokijalleen on. Mitä enemmän saman taiteen kokijoita on, sitä enemmän taide yhdistää.

Kun planeetta pyörii akselinsa ympäri, liike litistää planeettaa hieman ja se menettää pyöreää muotoaan. Tuore taide on pyöreää ja kun sitä liikutellaan tarpeeksi, se litistyy. Ihminen turtuu tavanomaiseen. On sukupolvet ja syklit. Leveät lahkeet ja Elvis toistuvat eri muodoissaan, koska ihminen elää elämässään erilaisia vaiheita. Kaikki lankeavat samoihin ansoihin, toisaalta nauttivat samoista asioista ja keksivät omat pyöränsä. Jos ihmisen keski-ikä olisi 200 tai 300 vuotta, miten se vaikuttaisi taiteeseen? Onko Maa muuten sittenkin pannukakku?

Jos nautit samasta romaanista tai biisistä kuin toinen ihminen, samaistut häneen vahvasti tunnetasolla. Samaistuminen on toisen ihmisen ymmärtämistä ja se mahdollistaa oman reviirin porttien avaamisen; tervetuloa samankaltainen. Samankaltaisuus ja yksilöllisyys yhdistää taiteen ja ihmisen. Taide yhdistää lapsia, aikuisia, ammattilaisia, taiteilijoita, koululaisia ja monia muita; rinnakkain ja ristiin. Mitä enemmän samaistuu erilaisiin ihmisiin, sitä paremmin ymmärtää ihmisyyttä yleensä. Millä sen voisi tehdä paremmin kuin taiteella? Taide on empatiaa.

1578 Yhtä aikaa molempiin suuntiin

20171014_134732

Olen viime viikot kirjoittanut runoja. Jotenkin salakavalasti tämä kaikki alkoi Carverista keväällä, kuten olen tainnut aiemmin mainitakin. Muutaman päivän aikana on syntynyt ehkä kolmekymmentä raakiletta, ydintä, ajatusta, joiden ympärille lihotan runon kun sen aika on. Raakile on kuin se entinen laiha kissamme, joka ei vielä ollut haksahtanut perunalastuihin, joka sittemmin haistoi Pringlesit sohvalla ja alkoi mättämään.  Ennen kuin eläinsuojelujärjestöt ottavat yhteyttä, paljastan, että ajatukseni oli runollisempi kuin todellisuus, on myös oikeaa kissanruokaa.

Olen lukenut ekaa kertaa elämässäni paljon runoja. Maailman Runosydämestä se lähti. Vauhti on yltynyt Anderssoniin, Bukowskiin, Saarikoskeen, Tämän runon haluaisin kuulla -kokoelmaan ja Carver-originaaleihin. Ja moneen muuhun.

Carverin Pitkän päivän ilta -runo sen teki, bongasin sen Maailman runosydän-kokoelmasta: se sai minut kääntymään proosan valtatieltä. Kuinka sitten kävikään? Sateisten päivien jälkeen -kokoelmassa, eli suurimmassa suomennetussa Carver-kokoelmassa oli toinen suomennos tuosta samaisesta runosta, jonka alkuperäisnimi on The Best Time Of The Day.  Tätä piti tonkia lisää. Tuo Päivän paras hetki -käännös on hieno runo, mutta huono käännös. Toinenkaan suomennos ei vastannut mielestäni Carverin originaalia, eikä kunnioittanut siten alkuperäistä ajatustan mielestäni tarpeeksi. Tiedän, tämä on mahdoton aihe ja kääntäjän käsissä on valta. Siksi käänsimme vaimoni kanssa kolmannen version, se elää ehkä vielä muutaman sanan kohdalta. Mielessäni on Carver-triptyykki kehystettynä.

Tämä on ollut melkoinen viikko mitä kirjahyllyn täyttymiseen tulee: ystävä lähetti kymmenkunta hienoa teosta mustassa laatikossa, divarista tarttui mukaan neljä, Adlibriksen kolme kirjaa lensivät postiluukustamme loppuviikolla ja koska kävin kuuntelemassa Runoraatia Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella perjantaina, oli perusteltua ostaa Joka tytön runokirja. Ostin muuten samalla Ahavan Eksyneen muistikirjan ja Parkkisen Säädyllisen ainesosan. Kaksi jälkimmäistä olivat jo lukulistallakin, joten ei ollut vaihtoehtoja, ei todellakaan. Ja siihen pieneen Teoksen paperipussiin mahtui kaikki ja enemmänkin olisi mahtunut, enkä silti ostanut muuta. Mitä se tekeekään? Kaksikymmentä kirjaa.

Törmäsin eilen tuttuun naamaan lööpissä. Jotakin hienoa on lauantaissa, jossa kirjallisuus kuultaa Iltapäivälehdenkeltaisesti, vaikka puut kaljuuntuvat vauhdilla. Ossin ajatukset ovat hienoja: hän riisuu työttömyydeltä vaatteet ja näyttää mistä tyytyväinen työtön pissii. Kaikki eivät pidä tuonkaltaisesta alastomuudesta. Hän pörhentelee valtakunnan mielipiteet lentoon. Ossin kirja Röyhkeys odottaa vuoroaan jo, mutta luen sitä ennen keskeneräiset. Mahtavaa!

Takaisin runoihin. Kirjoittaminen on ollut omituisen vapautunutta. Kun en ole kirjoittanut-kirjoittanut ”oikeasti”, olen saanut parhaimmat ydinajatukset talteen, erityisesti viikonloppuaamuisin.

Myös pitkä tekstini, sen kokonaissuunnitelma ja olemassaoleva alku, on muovatunut jotenkin tässä runojen maailmassa toiseksi kuin mitä alunperin suunnittelin. Tunnen olevani jollakin tavalla lukijan ”kyydissä pitämisen” tiellä runojen kirjoittamisen myötä kuin se olisi askelma portaita ylöspäin. Joskus ajattelin, että novellit ovat se porras, jota kohti marssin romaaniin, mutta nyt tuntuu, että kaikki lajit ovat eri portaita, joista hyötyy jokaisesta suhteessa toisiinsa, ja joita ei voi verrata tai arvottaa keskenään. Mitä lyriikka antaa romaaneille, mitä romaanit novelleille tai novellit lyriikalle? Mitä lyriikka antaa elämälle? Näen kirjoittamiseni paremmin kuin koskaan ja se saa minut kirjoittamaan enemmän. On mahtava tunne, elää kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Pitkä teksti muhikoon, koska se muuttuu ainakin muutaman runon verran.