1584 Kehittymisen tunne

20181021_123059-01

Kevät ja kesä meni runojen parissa, niin lukemisen kuin kirjoittamisenkin osalta. Sitten aivokuoren sisältä pulpahti niin vahva kuvavaihe, että kirjoittaminen jäi viikoiksi muhimaan. Itsehän säntäilin tyypilliseen tapaani innostavimpien asioiden jäljissä niin kuin ne olisivat juuri silloin katoamaisillaan lopullisesti.

Säntäileminen ei tarkoita tässä yhteydessä kohdallani kovinkaan fyysistä toimintaa vaan innostumista ja siitä johtuvaa toimintaa. Se on jatkuvaa liikettä, joka näkyy myös ylikierroksina. Kuvan osalta se tarkoittaa toki kuvaamistakin, mutta myös paljon muuta aiheen ympärillä.

Instagram alkoi ja täyttyi otoksista uuden laadukkaan puhelinkameran myötä. Niitä kuvia kuvaan harrastusmaisesti, mutta tavoitteellisesti. Kuvat syntyvät Instaan pitkälti lenkeillä, jotka ovat useimmiten kävelyä ja jotka venähtävät toistuvan kuvaamisen vuoksi kilometrejään pidemmiksi. Välillä konttaillen, pyllistellen tai nousten maanpintaa vähän korkeammalle. Toinen uusi laitetulokas on kopterikamera eli drone, DJI:n Mavic 2 Pro. Sillä on ollut upeaa lentää ja katsella linnun silmin, kuvata valokuvia ja videota.

Etsin tasapainoa, olen etsinyt jo pitkään, kuvan ja kirjoittamisen välillä. Menneen viikon testi on toistaiseksi ollut parasta anniltaan. Olen aiemmin painottanut eri  tavalla nuo lajit, mutta menneen viikon ajan olen jakanut ne päiväkohtaisesti. Se tuntuu toimivan ja jatkan sitä niin kauan kuin se toimii ja tuntuu hyvältä.

Mitä kirjoittamisessani on tapahtunut? Tunnen saaneeni tekstin rakenteesta ja sen jäsentelystä paremman otteen, olen oppinut zoomaamaan yksityiskohtiin ja sieltä etäämmälle. Tässä tunteessa on jotakin samaa kuin lihaksen todellisuudessa, joka kehittyy levon aikana. On ollut helpompaa aloittaa tekstejä, nähdä tarinoiden palasia ennakoiden, jolloin kirjoittaminen on vähän helpompaa.

Suurin ilo ja oivallus on syntynyt siitä, että onnistuin kirjoittamaan novellin rautalankaversion lähes juuttumatta lausetasolle. Tuota menetelmää olen ihaillut ja tavoitellut monia kertoja ja toivonut, että niin voisin jossakin vaiheessa kirjoittaa. Ellen muuta niin edes testimielessä.

Viimeisimmän novellin rautalankaversion editointi on puolivälissä ja sitä seuraa vielä toinen editointi. Kirjoitusprosessin ensimmäinen vaihe tuottaa siis nopeahkosti kirjoitettua tekstiä, jota mahdollisimman vähän muotoillaan sitä kirjoittaessa. Editointi hioo kieltä, muovaa loogisuutta, jäsentelee, leikkaa, liimaa, lihottaa ja deletoi. Toinen editointi viimeistelee tekstin ja asettaa puuttuvat palaset paikoilleen.

Se mikä yksinkertaisemman ja nopeamman tekstin tuottamisessa sekä koko tuossa prosessissa viehättää, on tunne siitä, että muovaan tekstin vaiheiden kautta, jotka toimivat työkalujen tavoin. Että jokaisella työvaiheella on oma selkeämpi merkityksensä, jotka palvelevat kirjoittamista ja tarinaa ja edistävät kirjoittamisen iloa.

Kunhan viimeistelen pari viimeisintä novellia, ajattelin koostaa kesän runoja nippuun ja editoida ne. Tästä on hyvä jatkaa.

Ps. Luin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan. Se on ensimmäinen lukemani romaani Westölta, mutta ei viimeinen. Vahva suositus! Päällimmäisiksi kohokohdiksi Rikinkeltaisessa jäi henkilöhahmojen onnistunut syveneminen ja tarinan tunnelma.