1573 Hummerin kokoinen sielu

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-30-kello-9-25-01Tumma tunneli, jonka kelmeänkeltaiset valot eivät piristä. Edessäni hehkuu punaisia pisteitä, jotka kiitävät samaa vauhtia ja osa niistä jatkaa matkaansa rampin ohi. Tienpinta kuvastaa syksyn  ja perävalojen loistoa, pyyhkijät heittelevät sivuun lehtiä ja vettä. Pitäisi ajaa seitsemältä tai yhdeksältä, eikä vähän ennen kahdeksaa. Supermarketin myyjät ovat jo tuttuja: pitkä, pätkä, hymyilevä, ryppyinen, kyllästynyt ja muutama muu. Sieltä saan päivittäisen annoksen nuoruutta lihamakaronilaatikon muodossa, sen syöminen alkaa olla jo lähellä tieteellistä testiä. Samalla testaan punaposkisen herra Heinzin säilyvyyttä huoneenlämmössä: minijääkkaappini sähköinen käry ei kannustanut pitämään sitä kiinni verkkovirrassa, eikä edes työhuoneella. Ei herra Heinz olisi miniin mahtunutkaan. Pieni ja valkoinen viistoperäauto on parkkeerattu työhuonerakennuksen viereen siten, että sen omistajalla täytyy olla Hummerin kokoinen sielu. Kerään tavarat takapenkiltä ja nousen kierteellä ylös, eikä se harmita, että kävelin sateessa kymmenen metriä enemmän. Vain tyhmyys harmittaa, tai välinpitämättömyys. En ajattele sitä pakollista enempää vaan lasken lihamakaronilaatikon pöydälle, sytytän kirkasvalolampun kattovalojen kaveriksi ja käännän sälekaihtimet umpeen. Mielessäni on kaksi tarinaa, jotka molemmat syyhyävät sormenpäissä niin, että niitä melkein kutittaa. Ropisee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s