1576 Kirjaimet kateissa

Näppis muistikirjailija Tomi Aho
Kirjoittaminen on ollut tauolla suurinpiirtein kaksi kuukautta  ja se on tuntunut hyvältä, vaikka myös syyllisyys kirjoittamattomuudesta painaa aika ajoin. Tälläistä taukoa ei ole ollut ainakaa kahteen vuoteen, ehkä kolmeenkaan. Se on pitkä jakso jos mietin kirjoitusinnostukseni alkua, joka sijoittuu vasta reilun 4 vuoden päähän; ilmoittauduin sllloin ensimmäiselle kesäkurssille Oriveden opistolle. Tämä pari kuukautta on pitänyt sisällään vain muistikirjamerkintöjä ja ehkä joitakin runoraakileita, josta tuleekin väistämättä mieleen, että miellän proosan kirjoittamisen enemmän kirjoittamiseksi omalta kohdaltani kuin runojen. Kyse on enemmänkin kirjoitusmieltymyksestä kuin arvostuksesta, innostuin Carverin runoudesta todella vahvasti keväällä. Ehkä runojen kirjoittaminen on enemmän tunnelmointia? Nyt kun mietin kirjoitustaukoa niin voisin korjata, että olen ollut ennemmin kirjallisuustauolla – en ole myöskään lukenut. Tai olen yrittänyt välillä, mutta ei ole ollut yhtään se fiilis.

Kriittinen korkeakoulu on siis nyt ohi ja syksylle suunnitelmissa on kirjallisuuden perusopinnot avoimessa, taidehistorian perusopinnot kiinnostavat myös. Keväällä tuli myös ajatus erään kirjallisuusaiheisen podcastin myötä, joka vahvisti ajatuksiani lukemisen tärkeydestä kirjoittamiseen liittyen: ajattelin, että seuraava vuosi syksystä alkaen luen entistä enemmän (ehkä kirjallisuusopintojenkin myötä), ehkä hiukan analyyttisemmin (mutta yritän varoa pilaamasta lukuiloa) ja muutenkin koitan asettua lukijana hiukan eri asentoihin aiempaan verraten. Lukemiston osalta en aio tehdä muutoksia, sillä luen parasta kirjallisuutta (fakta).

Valokuvaus on syntynyt päässäni uudelleen ja olen panostanut melkoisesti viimeisen kuukauden siihen eri tavoin, onhan se myös elantoni. Piirsin viime viikolla erään viikon verran mielessäni pyörineen idean A4:lle kuvaleiskaksi, sitä seurasi seuraava idea ja pian arkilla oli neljä ideaa. Sitten täyttyi seuraava arkki, sitä seuraava ja monta muuta. Alle kahdessa tunnissa piirsin 44 idealeiskaa, illalla kirjoitin kännykän muistioon vielä muutaman idea eli saman päivän aikana syttyi yli 50 kuvaideaa. Koko juttu lähti liikkeelle ammatillisesta uudelleensyntymisestä, mutta kun katson kuvasuunnitelmiani, on kantava teema ihan toinen. Niin käy muuten kirjoittamisessakin, että on jokin teema mielessä, mutta valmiissa tuotoksessa löytyy muita teemoja, joita alitajuisesti on tuottanut tarinaan. Tällä hetkellä kytee ajatus kokonaisuudesta, ehkäpä näyttelystä noiden ideoiden osalta, niin yhtenäinen niiden teema ja tausta on, kuvia yhdistää sama päähahmo ja humoristisuus. Humoristisuus nousi keväällä myös kirjoittamisessa uudeksi elementiksi, jota en juuri ole tietoisesti hyödyntänyt aiemmin. Se mitä tavoittelee saattaa olla haaveilua ja sen sijaan syntyykin jotain mikä on vahvemmin osa itseä.

1575 Omiin muroihin

01-Kusimuro

LinkedIn on hyvä foorumi eri alojen ammattilaisille, mutta jos katson postausten virtaa ruudullani, se koostuu keskenään samankaltaisesta materiaalista: siis materiaali, jota verkostoni jäsenet, toiset ammattilaiset postaavat. En kritisoi heitä vaan sitä tapaa mihin foorumilla on totuttu, piirakkakaavioita, nousevia käyriä ja ylenpalttista optimismia ja hehkua, jolla ei aina ole juurikaan katetta. Siltä se ainakin tuntuu, että aina ei nähdä mahdollisuuksia erottua positiivisesti vaan ajelehditaan siinä tyypillisimmässä omankehunvirrassa, koska muuta ei uskalleta.

Kannatan vapaan verkostoitumisen linjausta. En mieti tunnenko ammattilaista entuudeltaan jos haluan verkostoitua. En koe, että meidän olisi pitänyt tehdä yhdessä töitä, jotta voimme verkostoitua. Ajatushan on täysin hullu ja nurinkurinen mitä verkostoitumiseen tulee! LinkedIn on tämän päivän CV ja kannatan ajatusta, että postaukset siellä tulisi jotenkin liittyä omaan osaamisen, ammattilaisuuteen tai omaan persoonaan. Postausten persoonattomuus ja höttö sai minut ajattelemaan ja kirjoittamaan aiheesta.

Tyhjän puhuminen on eri asia ja se synnytti hahmoni professori Kusimuro:n. Hänen suurin viisautensa on  ”puhu tyhjää kuin puhuisit viisaita”. Kaikki hänen kertomansa tukeutuu tuohon ydinajatukseen. Hän elää LinkedIn:ia varten ja sen vuoksi, mutta saatan jakaa hänen ajatelmiaan blogissani jatkossakin.

Pidän erittäin paljon aforistiikasta, oikeastaan rakastan sitä. Aforistiikka on mahtavaa jos se on moniulotteista ja oivaltavaa, kuten vaikka Mirkka Rekolalla. Yhdestä oivalluksesta voi kasvaa pala proosaa, novelli tai romaani. Professori Kusimuro ajatelmineen ei ole vastalause aforistiikalle, ei sinne päinkään. Hän on olemassa paremman aforistiikan vuoksi.

Olen  syyllistynyt itsekin turhan keveisiin ajatuksiin, siis postannut niitä tänne blogiini vuosien varrella. Aforismieni oivallustaso, moniulotteisuus tai ymmärrettyvyys ei ole ollut kauttaaltaan korkeatasoista ja siksi poistin taannoin noin 1500 postaustani. Joukossa oli kuitenkin monta hyvää ajatusta ja vielä enemmän hyviä oivallusten aihioita; ne ovat kaikki tallessa. Uskon ajatukseen, että määräkin voi tuottaa laatua. Sitä ajatusta ei pidä silti niellä sellaisenaan, mutta määrän myötä harkinta, ajattelu ja editointi tulevat mukaan ja muuttuvat helpommiksi – suuresta määrästä on helpointa poimia parhaat hedelmät.

Aloitin blogaamisen samaan aikaan kuin kirjoittamisen perusopinnot jokunen vuosi sitten, koska halusin jonkin kirjallisen kaapistatuloväylän. Mikä on parempi polku opetella hyväksymään häpeää kuin kirjoittaa julkisesti? Polkuni jatkuu. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu (huom. Kriittisen tämän kevään haku on auki 27.4. saakka) on ohi tämän kevään jälkeen, se on antanut paljon. Luennot ovat olleet pääosin laadukkaita ja koen, että aloitin opinnot siellä itselleni oikeaan aikaan. Kun katson taaksepäin, näen todella selvästi, että oma kirjoittaminen ja oman tekstin analysointi, palaute ja kaiken tuon sopiva suhteuttaminen on vienyt eteenpäin. Kukaan ei voi kirjoittaa puolestani, jos itse haluan kehittyä.

1574 Viivojen sisällä

lumiRuskeat nahkahanskat, parkkipaikan valkoiset katot, penkinlämmitin kolmoselle, pissapoika surisee, surisee ja pyyhin lorotuksen ja lumen lasista. Sataa saisi mennä, mutta hidastelen enkä tunne ranskalaiseni tassujen lipsuvan. Asfaltin pinta kiiltelee rampin mutkassa, harmaa valo kajastaa sillan alta sen kaarevaan pintaan. Fiat kiilaa viivan yli eteeni ja melkein lokasuojaan, annan tilaa ja seuraan sitä katseellani, ja se tekee sen taas sadan metrin päässä, kiilaa, kiilaa ja kuvittelee ajavansa yksin, ei pysy viivojen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunne, sivullisuus, on omien ääriviivojen ulkopuolelle karkaamista, katsoa kuluvaa hetkeä ja tilannetta olkani yli, ympärillä tapahtuvan näkemistä kokonaisuutena, yksityiskohtia, lisää yksityiskohtia, ilman sidettä ympäristööni, mutta side kasvoillani. Olen oppinut karkaamaan siteen alta, tavannut ihmisiä, ja pysynyt ääriviivojeni sisällä kuin sarjakuvahahmo. Väistämättä jokainen joutuu tilanteisiin ja jopa sellaiseen elämään, että sarjakuvan ja reunat ympärillesi piirtää joku muu, määrittelee sinut ja määrittelee ihmisyytesi perimmäisen tarkoituksen ja hyväksyt sen, tyydyt rajoihisi ja ajattelet kaikkien muidenkin tekevän niin. Niin tekevät tyhmyrit ja ellei tyhmyys harmita, kasvatat onnellisuuden naamarin. Entä jos onnellisuuden naamari lahoaa ja tyhmyys kiristää hartioitasi?

Marssi kauppaan, vaikka sinulla ei olisi vaatteita päälläsi, osta värikynät vaikka sinulla ei olisi rahaa, ja osta vaikka myyjä ei suostuisi myymään. Varasta paperia alahyllyltä jos rahat loppuvat kesken, laahusta kotiin vaikka varpaasi palelevat ja niihin on liimautunut oransseja ja keltaisia lehtiä ja vaikka asfaltti on kylmempi kuin selkäkarvoihisi hönkivä viima. Piirrä strippi, yksikin ruutu riittää ja piirrä itsesi sen sisään, paina kärkeä ääriviivaasi kohdalla syvään ja täytä monimuotoisuuden kehä kaikilla väreillä. Tee hahmostasi sellainen kuin haluat olla. Kun se on valmis, anna värikynät ja paperi jollekin lähelläsi, joka elää naamarin takana. Jonain päivänä hänkin saattaa piirtää oman strippinsä, siihen itsensä, luopua naamarista ja olla se mikä on, viivojen sisällä.

1573 Hummerin kokoinen sielu

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-30-kello-9-25-01Tumma tunneli, jonka kelmeänkeltaiset valot eivät piristä. Edessäni hehkuu punaisia pisteitä, jotka kiitävät samaa vauhtia ja osa niistä jatkaa matkaansa rampin ohi. Tienpinta kuvastaa syksyn  ja perävalojen loistoa, pyyhkijät heittelevät sivuun lehtiä ja vettä. Pitäisi ajaa seitsemältä tai yhdeksältä, eikä vähän ennen kahdeksaa. Supermarketin myyjät ovat jo tuttuja: pitkä, pätkä, hymyilevä, ryppyinen, kyllästynyt ja muutama muu. Sieltä saan päivittäisen annoksen nuoruutta lihamakaronilaatikon muodossa, sen syöminen alkaa olla jo lähellä tieteellistä testiä. Samalla testaan punaposkisen herra Heinzin säilyvyyttä huoneenlämmössä: minijääkkaappini sähköinen käry ei kannustanut pitämään sitä kiinni verkkovirrassa, eikä edes työhuoneella. Ei herra Heinz olisi miniin mahtunutkaan. Pieni ja valkoinen viistoperäauto on parkkeerattu työhuonerakennuksen viereen siten, että sen omistajalla täytyy olla Hummerin kokoinen sielu. Kerään tavarat takapenkiltä ja nousen kierteellä ylös, eikä se harmita, että kävelin sateessa kymmenen metriä enemmän. Vain tyhmyys harmittaa, tai välinpitämättömyys. En ajattele sitä pakollista enempää vaan lasken lihamakaronilaatikon pöydälle, sytytän kirkasvalolampun kattovalojen kaveriksi ja käännän sälekaihtimet umpeen. Mielessäni on kaksi tarinaa, jotka molemmat syyhyävät sormenpäissä niin, että niitä melkein kutittaa. Ropisee.

1572 Työpöytä kuin paperiarkki

Työpöytäni on muistilappumeri, jossa kelluu muovia ja rautaa. Olen opetellut sotkemaan, tai ainakin olemaan välittämättä epäjärjestyksestä. Suurin kannuste minulle ei ole tieto, jonka mukaan nerojen työpöydät pursuavat sekavuutta vaan se rauha, jonka sekavuus tuo. On inspiroivampaa, kun en keskity siihen, mikä rikkoo pöytäpinnan selkeyttä. On inspiroivampaa antaa pinnan olla värikäs ja monimuotoinen. Maatkoon tavarat, jotka saattavat herättää ajatuksia.

Keltainen kahvimuki, kiviä lämpimän meren ääreltä, tyttäreni vuosia sitten vuolema kaarnakettu ”izzi” -tekstillä, vihreä lasilohkare, nahkakantinen kalenteri, mustarastasmuistikirja, järjestelmäkamera, piirtopöytä digikynineen, mustia geelikyniä, Jussin juustokirja, minipakkaus kevytmaitoa, yliviivaustusseja, minivene minipullossa, täysikuun muotoinen kirkasvalolamppu ja muutama frangi. Valkoinen pöytäpinta ”rikkoutuu” ja se tuntuu jotenkin samanlaiselta; kuin arkki, johon on ilmestynyt omien sormien kautta kirjaimia.

Viiden päivän sääennusteen mukaan kirjaimia on paljon ilmassa. Jokunen kuvakuurokin mahtuu mukaan.

 

1571 Havara on tärkein

allasPeltihallin vieressä seisova ABC tuo mieleen kissalorun, Pösön ilmastointi puskee jo lämpöä. Kynitty keltainen pelto palauttaa mieleen eilisen. Olisimme voineet olla maisemista, valosta ja tunnelmasta päätellen kaartelemassa Etelä-Ranskan maaseudun pölyävillä mutkateillä, emmekä Suomen kuolevien kylien keskuudessa.

Peltoja, lehmiä, lampaita, hevosia, koiria, kissoja, koivuja, tammia, mäntyjä, lehmuksia, haapoja. Kirkkaanvihreää nurmea ja pitkä rivi kuusia, joiden oksat makasivat toistensa olkapäillä, piirtelivät tasaisensekavan tapetin. Ne havut olivat puhkoneet pilviä, tienreunoilla lepäsi todisteet. Valkoisia vaahtonyyttejä siellä täällä reunaviivojen tuntumassa. Erehdyimme luulemaan niitä lumeksi, ennen kuin kosketin yhtä kengänpohjallani. Pilvi hajosi jalkani alle. Jokin sen olomuodossa muistutti juustoa, jota hetkeä myöhemmin maistoimme käsityöläisjuustolassa pellon perällä. Kiiltäviä rosterialtaita, juustomuotteja, lämpömittareita ja pieniä huoneita toisensa jälkeen, joilla jokaisella oli tarkka tehtävänsä lukuisten erilaisten juustojen syntyprosessissa.

Emme me sinne turhaan menneet. Sain tarinaani lavallisen henkisiä tavaroita, havaroita. Minun on kypsytettävä havarat nautittaviksi, verhoiltava ne oikeilla sanoilla, naputeltava tarkkoihin kulmiin ja aseteltava arkille oikein päin; jotta ne nähtäisiin, kuten ne pitää nähdä. Ajattelin kirjoittaa juustoa, joka sopii punaviinin kanssa. Paluumatkalla havarat karkailivat Pösön hytissä. On parasta jakaa havarat tuoreeltaan keskellä melkein-Ranskan-maaseutua.

Viiden minuutin päässä työhuoneelta. Nurmella muutama punahattuinen vihreissä mekoissaan, kanadalehtiä jalkojensa juurissa vain sen verran, ettei kaljuksi voinut kutsua. Kahvinkeitin rutisi jo toistamiseen tänään. kolmannenkin tarvitsen vielä iltapäivällä tikuksi luomien väliin.

1570 Kissa on runo, koira romaani

Asfaltti vierii allani, horisontissa sillat risteävät solmuksi. Haalea usva leijuu tien ja pientareen päällä. Vasemmalle kyljelle jää peltihalli ja mietin mitä siellä tehdään. Aurinko säteilisi mäntyjen yllä, ellei paksu pilvikerros roikkuisi naamarina. Vilkutan oikealle ja ramppi kiertää ranskalaiseni länteen. Ajattelen kissanpentua, joka olisi nyt kotona eikä takapenkillä jos sellainen olisi jo olemassa. Koiran hankinta on huomattavasti vaikeampaa, koska on niin paljon erilaisia koiria. Kissat ovat kissoja.

Kissa on runo, koira on romaani. Siinä missä koirasta tulee ihmisen paras ystävä kirjain kerrallaan, kasvaen valtavaksi pinoksi vuosien mittaisia lauseita ja virkkeitä; kissa tassuttelee jakeita, pörhentelee säkeitä, painautuu etukäpälien varaan, ojentaa hännän ja muuttuu kuningattareksi muodoltaan, vaikka kolli olisikin.

Ehkä se raapisi, kun silittäisin sitä, mutta minullakin on kynnet. Ehkä se kiipeäisi karkuun, mutta minäkin olen hyvä siinä. Kestääköhän verhot meitä molempia? Alan pitää ajatuksesta. Ehkä matkustaisin toisinaan kissan kanssa työhuoneelleni, salakuljettaisin hänet pois kotoa silakka hihassani. Pösössä kissan pitäisi alistua X-asentoon turvavyön alle, mutta siitä hänkin voisi katsella samaa peltihallia – miettiä mitä siellä tehdään.

Oppisikohan hän Ranskaa?  Oppisikohan hän käyttämään vanhaa kirjoituskonetta, jos aluksi auttaisin vaihtamaan rivit? Paljonko runo maksaa? Ehkä hän voisi kirjoittaa muutaman.