1582

mies painaa kytkintä
kirjaston ovi aukeaa
mies livahtaa sisään
nainen kävelee kannoilla
ei paina kytkintä
livahtaa ja ovi livahtaa
ja nainen halkeaa
nainen toruu itseään
nainen toruu itseään
katuu ettei painanut kytkintä
katuu ettei painanut kytkintä
tajuaa
tajuaa
voin mennä tänne
voin mennä tonne
yhtäaikaa
ja varjoissakin mustaa
vain puolet entisestä

1581

kirjallisuusiltaman penkit täynnä
fantasiakirjailija sanansa sanonut
yleisökysymysten vuoro
hiljaisuus
reppu kolmannella rivillä heittää läpän
avautuu ihan kunnolla
kaikki kuolevat nauruun
paitsi kirjailija
ihmiset vajoavat lattialle
korinaa
kirjailija kirjoittaa
ottaa reppunsa
ja nousee Helsingin bussiin

1579 Voiko taidetta ymmärtämätön ihminen ymmärtää toista ihmistä?

Kiertääkö aurinko Maata vai Maa aurinkoa? Vaikutelma riippuu siitä mistä sijainnista katsot, havainnosta. Jokainen meistä katsoo elämää omasta perspektiivistään. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Onko? Kuka niin on väittänyt ensimmäisen kerran? Varmaankin se, joka on ollut tyytyväinen omiin olosuhteisiinsa tai se, jolla on hallussa vankkumatonta tutkimustietoa, jossa kerrotaan, että suomalaiset ovat onnekasta kansaa. Tämä oli vain yksi perspektiivi, Suomesta katsottuna.

Otsikko on planeetta, joka heijastaa tähden valoa. Teksti olkoon siis tähti, plasmapallo, jossa tapahtuu ydinfuusiota. Sanat yhtyvät toisiinsa tietyssä järjestyksessä ja muodossa, sillä on tyyli. Hyvä teksti on enemmän kuin osiensa summa, ydinfuusio, josta vapautuu parhaimmillaan energiaa niin paljon, että sitä voidaan nimittää taiteeksi. Hyvä kuva käyttäytyy samoin, kuten myös musiikki, elokuvat ja niin edelleen. Mikä on hyvää? Se mikä koskettaa ja aiheuttaa vahvan tunnereaktion. Johtuuko tunnereaktio Äiti-kompleksista, samaistumisesta vai oikealla jalalla nousemisesta? Tunne ommellaan monella langalla, kysy vaikka Freudilta.

Marionetissa on monta lankaa ja vain hallitsemalla jokaisen niistä, nukke liikkuu uskottavasti. Marionetti tuo mieleeni ihmisen jäljittelyn, joka on jo lähellä taidetta – joka usein on usein todellisuuden jäljittelyä. Kun jäljittely poikkeaa ennalta-arvaamattomasti todellisuudesta, se on uutta, mutta onko se uskottavaa? Se voi olla, jos langat ovat hallussa. Bladerunnereita luodaan olemaan enemmän kuin todellisuus on. Kun tehdään bladerunnerkakkosia niin vedotaan jo aiemmin herätettyihin vahvoihin tunteisiin; annetaan ryyppy kokijalle nuoruudenlähteestä. Ovatko kakkos-osat siksi niin laimeita ensimmäisiin verraten, että niissä jäljitellään jo todellisuuden jäljittelyä?

Mikä taiteen merkitys on? Tekijöilleen se on luovaa toimintaa, kykyä tuottaa uutta. Uusi on tavanomaisesta poikkeamista, mm. ilmaisua ja viestintää. Taide siis herättää tunteita. Herää ajatus, onko tunteettomuuskin tunne, jos taide saa sen aikaan ja tuo henkilö on muutoin vahva tunteilija? Entä onko nautintoa kokea taidetta pelon, vihan tai ärsyyntymisen tunteiden kautta? Jos taide koskettaa, se on merkittävää. Mitä enemmän se koskettaa sitä tärkeämpää se kokijalleen on. Mitä enemmän saman taiteen kokijoita on, sitä enemmän taide yhdistää.

Kun planeetta pyörii akselinsa ympäri, liike litistää planeettaa hieman ja se menettää pyöreää muotoaan. Tuore taide on pyöreää ja kun sitä liikutellaan tarpeeksi, se litistyy. Ihminen turtuu tavanomaiseen. On sukupolvet ja syklit. Leveät lahkeet ja Elvis toistuvat eri muodoissaan, koska ihminen elää elämässään erilaisia vaiheita. Kaikki lankeavat samoihin ansoihin, toisaalta nauttivat samoista asioista ja keksivät omat pyöränsä. Jos ihmisen keski-ikä olisi 200 tai 300 vuotta, miten se vaikuttaisi taiteeseen? Onko Maa muuten sittenkin pannukakku?

Jos nautit samasta romaanista tai biisistä kuin toinen ihminen, samaistut häneen vahvasti tunnetasolla. Samaistuminen on toisen ihmisen ymmärtämistä ja se mahdollistaa oman reviirin porttien avaamisen; tervetuloa samankaltainen. Samankaltaisuus ja yksilöllisyys yhdistää taiteen ja ihmisen. Taide yhdistää lapsia, aikuisia, ammattilaisia, taiteilijoita, koululaisia ja monia muita; rinnakkain ja ristiin. Mitä enemmän samaistuu erilaisiin ihmisiin, sitä paremmin ymmärtää ihmisyyttä yleensä. Millä sen voisi tehdä paremmin kuin taiteella? Taide on empatiaa.

1578 Yhtä aikaa molempiin suuntiin

20171014_134732

Olen viime viikot kirjoittanut runoja. Jotenkin salakavalasti tämä kaikki alkoi Carverista keväällä, kuten olen tainnut aiemmin mainitakin. Muutaman päivän aikana on syntynyt ehkä kolmekymmentä raakiletta, ydintä, ajatusta, joiden ympärille lihotan runon kun sen aika on. Raakile on kuin se entinen laiha kissamme, joka ei vielä ollut haksahtanut perunalastuihin, joka sittemmin haistoi Pringlesit sohvalla ja alkoi mättämään.  Ennen kuin eläinsuojelujärjestöt ottavat yhteyttä, paljastan, että ajatukseni oli runollisempi kuin todellisuus, on myös oikeaa kissanruokaa.

Olen lukenut ekaa kertaa elämässäni paljon runoja. Maailman Runosydämestä se lähti. Vauhti on yltynyt Anderssoniin, Bukowskiin, Saarikoskeen, Tämän runon haluaisin kuulla -kokoelmaan ja Carver-originaaleihin. Ja moneen muuhun.

Carverin Pitkän päivän ilta -runo sen teki, bongasin sen Maailman runosydän-kokoelmasta: se sai minut kääntymään proosan valtatieltä. Kuinka sitten kävikään? Sateisten päivien jälkeen -kokoelmassa, eli suurimmassa suomennetussa Carver-kokoelmassa oli toinen suomennos tuosta samaisesta runosta, jonka alkuperäisnimi on The Best Time Of The Day.  Tätä piti tonkia lisää. Tuo Päivän paras hetki -käännös on hieno runo, mutta huono käännös. Toinenkaan suomennos ei vastannut mielestäni Carverin originaalia, eikä kunnioittanut siten alkuperäistä ajatustan mielestäni tarpeeksi. Tiedän, tämä on mahdoton aihe ja kääntäjän käsissä on valta. Siksi käänsimme vaimoni kanssa kolmannen version, se elää ehkä vielä muutaman sanan kohdalta. Mielessäni on Carver-triptyykki kehystettynä.

Tämä on ollut melkoinen viikko mitä kirjahyllyn täyttymiseen tulee: ystävä lähetti kymmenkunta hienoa teosta mustassa laatikossa, divarista tarttui mukaan neljä, Adlibriksen kolme kirjaa lensivät postiluukustamme loppuviikolla ja koska kävin kuuntelemassa Runoraatia Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella perjantaina, oli perusteltua ostaa Joka tytön runokirja. Ostin muuten samalla Ahavan Eksyneen muistikirjan ja Parkkisen Säädyllisen ainesosan. Kaksi jälkimmäistä olivat jo lukulistallakin, joten ei ollut vaihtoehtoja, ei todellakaan. Ja siihen pieneen Teoksen paperipussiin mahtui kaikki ja enemmänkin olisi mahtunut, enkä silti ostanut muuta. Mitä se tekeekään? Kaksikymmentä kirjaa.

Törmäsin eilen tuttuun naamaan lööpissä. Jotakin hienoa on lauantaissa, jossa kirjallisuus kuultaa Iltapäivälehdenkeltaisesti, vaikka puut kaljuuntuvat vauhdilla. Ossin ajatukset ovat hienoja: hän riisuu työttömyydeltä vaatteet ja näyttää mistä tyytyväinen työtön pissii. Kaikki eivät pidä tuonkaltaisesta alastomuudesta. Hän pörhentelee valtakunnan mielipiteet lentoon. Ossin kirja Röyhkeys odottaa vuoroaan jo, mutta luen sitä ennen keskeneräiset. Mahtavaa!

Takaisin runoihin. Kirjoittaminen on ollut omituisen vapautunutta. Kun en ole kirjoittanut-kirjoittanut ”oikeasti”, olen saanut parhaimmat ydinajatukset talteen, erityisesti viikonloppuaamuisin.

Myös pitkä tekstini, sen kokonaissuunnitelma ja olemassaoleva alku, on muovatunut jotenkin tässä runojen maailmassa toiseksi kuin mitä alunperin suunnittelin. Tunnen olevani jollakin tavalla lukijan ”kyydissä pitämisen” tiellä runojen kirjoittamisen myötä kuin se olisi askelma portaita ylöspäin. Joskus ajattelin, että novellit ovat se porras, jota kohti marssin romaaniin, mutta nyt tuntuu, että kaikki lajit ovat eri portaita, joista hyötyy jokaisesta suhteessa toisiinsa, ja joita ei voi verrata tai arvottaa keskenään. Mitä lyriikka antaa romaaneille, mitä romaanit novelleille tai novellit lyriikalle? Mitä lyriikka antaa elämälle? Näen kirjoittamiseni paremmin kuin koskaan ja se saa minut kirjoittamaan enemmän. On mahtava tunne, elää kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Pitkä teksti muhikoon, koska se muuttuu ainakin muutaman runon verran.

1577 Runo on muisti

pöytä

Luin juuri pari artikkelia käsin kirjoittamisesta, koska se kiinnostaa. En tarkoita niinkään tekstaamista vaan sidosteista kirjoittamista tai vanhakantaisemmin (?) kaunokirjoittamista. Kirjoituksessa, paperissa ja kynän jäljessä aina jotain persoonallista, hienolla tavalla persoonallista jos käsiala on lukijan/näkijän mielestä kaunista. Makuasioita, mutta jotain kaunista siinä on mielestäni aina. Tästä heräsi ajatus, että onko pistekirjoituksessa fontteja, kirjasintyylejä, joita voi vertailla? Pistekirjoitus itsessään on mahtavan näköistä (ja tarpeellista).

Olen ollut luennoilla, joissa on käsitelty käsinkirjoittamisen ja näppäimistökirjoittamisen eroja ja vaikutuksia, mutta en ole niitä sen kummemmin tietoisesti koskaan soveltanut tai ”opiskellut” enempää. Käsin kirjoittaminen on ollut jo pitkään mielessä, pidän siitä ja kirjoitan paljon muistikirjoihin ja vihkoihin arkipäivän huomioita, kirjoitussuunnitelmia ja runoja. Erityisesti runoja ja runoraakileita.

Googlasin käsinkirjoittamisesta. Törmäsin Ylen juttuun on vuodelta 2014 ja siinä tuodaan esiin kaunokirjoitusopetuksen mahdollinen loppuminen kouluissa. Myös hienomotoriikan muutosta vertaillaan käsinkirjoittamisen ja kännykän räpläämisen välillä. Isona pointtina kerrotaan mielen ja kehon yhteistyöstä, käsinkirjoittamisen vaikutuksesta muistamiseen.

Hesarin artikkeli on tuoreempi ja sen näkökulma on oppimisessa sekä eduista suhteessa digikirjoittamiseen. Etuja löytyy jutussa puolin ja toisin, ja molempien tapojen opettaminen sekä käyttäminen rinnakkain olisi jutun mukaan parasta. Esimerkiksi oppilaiden esseevastauksissa oli ollut eroja niin tyylissä kuin pituudessakin rippuen kirjoitustavasta. Aivot kehittyvät eri tavalla käsin tai koneella kirjoitettaessa.

Miksi kirjoitan runoja käsin? Kirjoitusrytmi ja tunnelma, tuntuma paperiin. En tiedä. Se vain tuntuu hyvältä, tukee ajattelua jostain syystä eri tavalla kuin näppäimistö. Käsin kirjoittaminen on viehkeätä, kirjoitusromantiikkaa, gloriaa. Käytännönläheisemmin: muistikirja on yleensä aina matkassa.

Keväällä kirjoitin joitain aforismeja, mutta rivitin ne – kirjoitin ne runojen näköisiksi, runomuotoon. On mahdoton arvella, miten tekninen seikka muuttaa kenenkin lukutapaa, mutta itselleni sillä on suuri merkitys: kieli maistuu ihan erilaiselta, luen tekstiä eri tavalla mm. rivityksestä johtuen. Se antaa myös tulkintoihin erilaisen otteen, toisaalta myös mahdollisuuden venyttää tekstin mittaa usein ytimekkäästä aforismista jopa runotarinaksi, tarinamaiseksi runoksi. Vähintäänkin se on tapauskohtaista. No btw, tällä hetkellä runoprosessini alkaa yleensä kynästä ja päättyy koneelle, väliin mahtuu välillä yksi tai kaksi käsinkirjoitettua editointikierrosta. Erityisesti editoin ekstraa jos olen kirjoittanut kirjallisuuskännissä eli olen ollut jostakin syystä niin innostunut oivalluksistani, että humallun lausetasolla ja menetän otteeni, kohellan paperille kaikenlaista. Kohelluksiini sisältyy usein kuitenkin ydin, jonka pyrin säilyttämään. Voin vahvistaa ydintä. Voin käyttää pienen tärkeän palan, jos vain muistan sen.

Törmäsin keväällä Raymond Carverin erääseen runoon Maailman runosydän teoksessa, merkkasin samasta niteestä kaikki Carverin runot post-it -lapuilla, ja lopulta lainasin Carverin Sateisten päivien jälkeen -teoksen lähikirjastosta. Muutama viikko sitten oma kolahti postiluukusta. Carverin proosamainen, selkeä ja vertauskuvallinen ote puhuttelee ja vaikka olisin kuvitellut pikemminkin lyyrisemmän runouden ottavan minusta otteen jos jonkin niin väärässä olin. On hieno tunne, että olen löytänyt runot, vaikka meedioimani polku olikin erilainen. Se on johtanut runojen kirjoittamiseen ja niiden pohtimiseen erilaisesta näkökulmasta aiempaan verraten.

Minulla on vielä tekemistä visuaalisen ja monen muunlaisen nykyrunouden kanssa, en siis ”osta” niitä kuin yksilö kerrallaan. Ajatus teknisestä kikkailusta hiipii toisinaan mieleeni, kun olen nykyrunouteen törmännyt. Toisaalta olen nähnyt myös lopputuloksia, jotka herättävät ajatuksia, joissa runo saa syvemmän muodon esimerkiksi sanoista muodostuvan kuvion avulla. Mutta ei, mun kuvat ja sanat nukkuvat toistaiseksi eri pedeissä, eikä niitä ole eroteltu edes sukupuoliensa takia.

Runojen kirjoittaminen on myös proosan kirjoittamista: runoideat sekoittuvat proosaani ja toisinpäin, luulen proosani olevan lyyrisempää kuin runojeni. Tiedän sen olevan. Olen ymmärtänyt, että ei ole oikeaa tyyliä kirjoittaa runo, mutta on tyylejä joista pidän ja tyyli jolla kirjoitan. On myös tyylejä mihin opetuksissa ohjataan, ehkä olemassaolevien runojen ja menneiden runoilijoiden kautta, runotrendien myös. Oman äänen etsiminen, oma poetiikka on myös vahvasti ollut opetuksissa esillä ja se onkin varmaan ”se juttu” mitä kohti kaikki kirjoittavat haluavat mennä.

Myös opiskellessa kirjoitan yleensä muistiot käsin. Kirjoitan paljon ja vaikka paljon unohdan niin en niin paljoa kuin unohtaisin ilman käsinkirjoittamista. Ajatukseni hyppää tässä välissä toiselle portaalle ja mietin, entä jos hakkaisin kuin seppä vanhalla Olympialla? Mihin se vaikuttaisi?

Kun kirjoitan runoja, muistan paremmin. Se kuulostaa niin hyvältä, että siksi kirjoitin sen.

Ja vielä lopuksi mietin: ”käsin kirjoittaminen” & ”käsinkirjoittaminen”. Eikö niin, että molemmat ovat oikein tapauksesta riippuen? Kielihuolto Oy, tarvitsen apuasi.

1576 Kirjaimet kateissa

Näppis muistikirjailija Tomi Aho
Kirjoittaminen on ollut tauolla suurinpiirtein kaksi kuukautta  ja se on tuntunut hyvältä, vaikka myös syyllisyys kirjoittamattomuudesta painaa aika ajoin. Tälläistä taukoa ei ole ollut ainakaa kahteen vuoteen, ehkä kolmeenkaan. Se on pitkä jakso jos mietin kirjoitusinnostukseni alkua, joka sijoittuu vasta reilun 4 vuoden päähän; ilmoittauduin sllloin ensimmäiselle kesäkurssille Oriveden opistolle. Tämä pari kuukautta on pitänyt sisällään vain muistikirjamerkintöjä ja ehkä joitakin runoraakileita, josta tuleekin väistämättä mieleen, että miellän proosan kirjoittamisen enemmän kirjoittamiseksi omalta kohdaltani kuin runojen. Kyse on enemmänkin kirjoitusmieltymyksestä kuin arvostuksesta, innostuin Carverin runoudesta todella vahvasti keväällä. Ehkä runojen kirjoittaminen on enemmän tunnelmointia? Nyt kun mietin kirjoitustaukoa niin voisin korjata, että olen ollut ennemmin kirjallisuustauolla – en ole myöskään lukenut. Tai olen yrittänyt välillä, mutta ei ole ollut yhtään se fiilis.

Kriittinen korkeakoulu on siis nyt ohi ja syksylle suunnitelmissa on kirjallisuuden perusopinnot avoimessa, taidehistorian perusopinnot kiinnostavat myös. Keväällä tuli myös ajatus erään kirjallisuusaiheisen podcastin myötä, joka vahvisti ajatuksiani lukemisen tärkeydestä kirjoittamiseen liittyen: ajattelin, että seuraava vuosi syksystä alkaen luen entistä enemmän (ehkä kirjallisuusopintojenkin myötä), ehkä hiukan analyyttisemmin (mutta yritän varoa pilaamasta lukuiloa) ja muutenkin koitan asettua lukijana hiukan eri asentoihin aiempaan verraten. Lukemiston osalta en aio tehdä muutoksia, sillä luen parasta kirjallisuutta (fakta).

Valokuvaus on syntynyt päässäni uudelleen ja olen panostanut melkoisesti viimeisen kuukauden siihen eri tavoin, onhan se myös elantoni. Piirsin viime viikolla erään viikon verran mielessäni pyörineen idean A4:lle kuvaleiskaksi, sitä seurasi seuraava idea ja pian arkilla oli neljä ideaa. Sitten täyttyi seuraava arkki, sitä seuraava ja monta muuta. Alle kahdessa tunnissa piirsin 44 idealeiskaa, illalla kirjoitin kännykän muistioon vielä muutaman idea eli saman päivän aikana syttyi yli 50 kuvaideaa. Koko juttu lähti liikkeelle ammatillisesta uudelleensyntymisestä, mutta kun katson kuvasuunnitelmiani, on kantava teema ihan toinen. Niin käy muuten kirjoittamisessakin, että on jokin teema mielessä, mutta valmiissa tuotoksessa löytyy muita teemoja, joita alitajuisesti on tuottanut tarinaan. Tällä hetkellä kytee ajatus kokonaisuudesta, ehkäpä näyttelystä noiden ideoiden osalta, niin yhtenäinen niiden teema ja tausta on, kuvia yhdistää sama päähahmo ja humoristisuus. Humoristisuus nousi keväällä myös kirjoittamisessa uudeksi elementiksi, jota en juuri ole tietoisesti hyödyntänyt aiemmin. Se mitä tavoittelee saattaa olla haaveilua ja sen sijaan syntyykin jotain mikä on vahvemmin osa itseä.