1569 Uusi blogialku

Tuhosin noin 1500 postausta. Ei se sen kummempaa ole kuin omien jälkien siivoamista uuden tieltä, välillä pitää polttaa tuhkaksi, että uusi kasvaa. Tavoitteena on aforismien osalta parempi laatu, osuvammat mietteet ja tarkempi harkinta. Määräkin tuottaa laatua, mutta tarkoitus on jatkossa olla julkaisematta koko määrää, valikoida, viilata ja harkitummin painaa nappia :)

Blogissa on viimeisimmät postaukset tallessa, vajaa parikymmentä. Jätin muistoksi postauksista juoksevan numeron eli jatkan sen osalta siitä mihin jäin.

1567 Taitekohta

Olen lomalla siitä mikä työksi lasketaan. Mikä oikeastaan on työtä? Minulle se on valokuvaus, tapa veistää voita hapankorpulle. Työkseni määrittyy siis elinkeino eikä niinkään ajankäyttö. Tämä on sillä tavalla mielenkiintoinen yhtälö, että tästä hetkestä eteenpäin tai oikeastaan lomani päättymisen jälkeen elokuussa käytän aikaani työpäivissä mitaten enemmän kirjoittamiseen kuin valokuvaamiseen. Vielä tovi taaksepäin minulla oli myös pieni kirjakauppa hoidettavana valokuvaustöiden ohella, joka vei aikaa pelkästään jo sitomalla aukioloihin. Eihän elämä jatkossa tule olemaan mitään dollareilla tanssimista, mutta uskon sen rikkauteen muutoin.

Kuvaan jatkossakin mainos- ja lehtivalokuvia, käsittelen kuvia ja luon kuvamanipulaatioita. Olen Vuoden muotokuvaaja vuodelta 2006 – nyt muotokuvaus tulee jäämään palveluistani pitkälti pois. Muotokuvaus on hieno laji, ja varmasti tulen kuvaamaan vielä niitä, mutta toisella painotuksella. Ehkäpä näyttelymielessä tai yksittäisinä taiteellisina tilaustöinä. Yllä näkyy joitakin kuvia vuosien takaa suunnasta, joka on mieleinen. Harkittu, yksilöllinen, taiteellinen muotokuva.

Kirjoittaminen on minulle samankaltaisessa roolissa kuin valokuvaus oli 15-20 vuotta sitten: tuntuu tärkeältä panostaa siihen kaikki liikenevä aika (työaika, harrastan myös täydellistä vapaa-aikaa!) Saatoin harjoitella kuvaamista, valaisemista jne 2000-luvun alun valokuvaopinnoissani; jotakin aivan rupuista tuotekuvaa 10 tuntia studiomaisissa olosuhteissa, kuvan mitenkään näyttämättä siltä, että siihen on panostettu paljon aikaa. Tulin puun takaa alalle, harrastuksen pystymetsästä. Usein sanotaan, että hyvä harrastus menee pilalle, kun siitä tekee työn ja on siinä toinen puoli totta. Sen vuoksi en aseta mitään taloudellisia tavoitteita kirjoittamisen osalle vaan annan taiteen puhua.

Lieköhän siitä nyt kolme vuotta, kun olin Oriveden opiston Luovan kirjoittamisen peruskurssilla, jonka Markku Karpio ohjasi. Tuon kurssia edeltävän kevään mittaan sytyin tekstille täydellisesti, mutta sen jälkeen oli vaikea tuottaa tekstiä. Markku muuten pitää vastaavaa kurssia juuri nyt Orivedellä. Tekstintuottamisen vaikeudet ovat edelleen olemassa, mutta keinot esteiden ylittämiseen ovat nyt paremmat. Sadan metrin elämäjuoksu on aitoja täynnä; paljon ja säännönmukaisesti, ylitse pääsee vain hyppäämällä. Hyppy on valinta, valinta on hyppy. On valittava haluaako esteen yli. On valittava haluaako olla parempi. On suotavaa olla maaliviiva, jota kohti juoksee tai oikeastaan monia maaliviivoja. Pitää juosta, mutta pitää myös harjoitella juoksua ja muita temppuja, että maaliviivan saavuttaa. Missä kohtaa nostan jalkojani ennen estettä?

Olen nostellut jalkojani korviin saakka monet kerrat parin vuoden aikana. Taitekohta, yksi maaliviivoista, on nyt. Tiedostan, että toisessa kädessä on oltava kynä ja toisessa ruoska, tiimalasikin valuu taustalla. Aikatauluissa on nyt  vapautta, mutta todellinen vapaus ei ole tyhjyyttä vaan tyhjyyden hallintaa, sen täyttämistä tyydyttävästi. Ellei olisi mitään uutta, ei voisi opetella ja oppia. Voisinko silloin edes innostua? Kriittistä on vuosi jäljellä, se on hyvä vuosi.

Niin, olen lomalla. Mutta vain töistä. Olemme puoliskon kanssa tosin ajatelleet tämän heinäkuun ex tempore -kuukaudeksi, jonka olemme jo lukuisilla ajatuksilla/suunnitelmilla leikkimielisesti täyttäneet. Heinäkuussa kirjoitan mitä kirjoitan, mutta kirjoitan. 15 vuoteen ei ole ollut yhtämittaista pitkää kesälomaa, nyt on.

 

 

1565 Alitajunnan pullakahvit

20160601_110040

Olla samassa tilassa vuoden aikana monia monia viikonloppuja, niin ettei tunne toisia juurikaan. Kasvot ovat samaan aikaan tutut ja vieraat, maneerit tai olemus ovat jo tuttuja vuoden jälkeen. Se tavallinen tapa, ala-asteeltakin jo opittu, että eri ihmisillä on omat roolinsa ryhmässä. Se piirre on samaan aikaan kiehtovaa ja samaan aikaan tiedostan sen, että se jättää paljon paitsioon. Ehkä ei, mutta erittäin todennäköisesti osasta ryhmää kyllä. Joskus on sohittava puuroa, sekoitettava, että sen maun maistaa. Mausta tulee parempi.

Se miksi viikonloppuja yhdessä vietetään sitoo kyseessä olevaa ihmisjoukkoa luultavasti henkisesti yhteen jollakin tasolla. Ala-asteella niin ei tehdä, eikä yläasteella, siellä täytetään pakollista läsnäolovaatimusta. Puhun Kriittisen korkeakoulun viikonlopuista ja yleisellä tasoilla opiskelusta, vapaaehtoisesta olemisesta ja intohimosta. Uskoisin, että harvempi hakeutuu viikonloppuopintoihin vain siksi, että voisi olla kotoa pois useammin. Ne opiskelupaikat, joihin seula on tiukempi, pakottaa hakijat olemaan edes lahjakkaita, vaikka laiskoja olisivatkin.

Opintokausi päättyi viime viikonloppuna. Aamukammassani on 22 piikkiä. Dreamdays-sovellus kännykässäni näyttää samaa lukemaa ja sen alapuolella lukee Taiteilijaelämä. Mitä se tarkoittaa? Se on vakavaa huumoria. En etsi itseäni sen enempää kuin tavallinen taiteilija. En etsi toimeentuloa siten, että ajattelisin taiteeni kattavan pöydän. Jatkan (taiteellista) työtäni myös valokuvaamalla mainos- lehti- ja kuvituskuvia, sekä kuvankäsittelyn ja kuvamanipulaatioiden merkeissä. Se antaa mahdollisuuden kirjoittaa enemmän, kirjoittaa vielä enemmän ja joskus vielä kirjoittaa paremmin ja sen jälkeen ehkä vielä paremmin.

Olen suunnittelijaluonne. Tykkään ennakoida tilanteita, joilla on minulle merkitystä. Väheksymättä mitenkään elämän ennakoimattomuutta. Jos työskentelen, on tärkeää ennakoida ja suunnitella työt niin, että ”apinahommat” eli työt, jotka eivät vaadi aivoja on huippuunsa tehostettu. Teen sillä ”voitetulla” ajalla sitten jotakin, mikä vaatii aivoja tai vaan olen. Oleminen on palautumista, joka herättää ajatuksia eri tavalla kuin puskeminen. Sitä kutsutaan myös rentoutumiseksi tai lusmuiluksi.

Yksi hyvän kirjan piirre on mielestäni usein sellainen, jossa tunnetilat vuorottelevat tarinan edetessä. Niin lohduttomasti ei silti tästä seikasta pidä johtaa, että elämä tai työ olisi jatkuvaa vuorottelua toivon ja pelkäämisen kesken. Millaista olisikaan päivittäinen elämä, jos jokainen päivä päättyisi cliffhangeriin ja aamulla, kun herää olisi taas juostava juonen perässä. Tai no, välillähän se on juuri noin. Hektisyys luo cliffhangerit, toivon ja pelon.

Juoni on tavallaan sama asia kuin suunnitelma. Hyvä kirja sisältää syvyyden lisäksi ainakin kohtalaisen juonen, että on jokin kehys joka pitää tarinan kasassa, vaikka siinä käsiteltäisiinkin syvällistä teemaa ja aihetta. Mitä olisi elämä ilman suunnittelua? Löyhä nippu irtohetkiä, joita kuvaa ennalta-arvaamattomuus ja suunnittelemattomuus? Olisiko täydellisen suunniteltu elämä antoisampaa ja oikea tapa elää? Sisältääkö hyvä elämä edes kohtalaisen juonen?

Uskon, että tässäkin tarvitaan vaihtelua, siksi lomat on keksitty. Siksi ei pidä kirjoittaa koko ajan, ellei se ole se ainoa tapa miksi teksti etenee. Opettelen olemaan kirjoittamatta. Tämä oli harvinaisen ovela veto itseltäni sanoa (kirjoittaa) noin. Näin niitä esteitä kehitellään. No, se perä ajatuksessa on, että tarkoitukseni on nimenomaan opetella jatkamaan tarinaa päässäni ilman näppistä. Sitä aikaa on käytössä niin monessa paikassa, jossa ei ole näppistä tai sitä ei ole luontevaa käyttää. Minulla on nyt siis työntekijä, oikeastaan kesätyöntekijä – ajatteleminen. Ajattelemisellakin on vastuullaan kesätyöläinen, sittemmin vakituinen työntekijä – alitajunta.

Kalliiksi tulee, pakko niillekin on kahvit kaataa ja pullat perunanenän eteen. Alitajunnan hajuaisti toi mieleen lapsuuden. Näin pelaa mieli.