1578 Yhtä aikaa molempiin suuntiin

20171014_134732

Olen viime viikot kirjoittanut runoja. Jotenkin salakavalasti tämä kaikki alkoi Carverista keväällä, kuten olen tainnut aiemmin mainitakin. Muutaman päivän aikana on syntynyt ehkä kolmekymmentä raakiletta, ydintä, ajatusta, joiden ympärille lihotan runon kun sen aika on. Raakile on kuin se entinen laiha kissamme, joka ei vielä ollut haksahtanut perunalastuihin, joka sittemmin haistoi Pringlesit sohvalla ja alkoi mättämään.  Ennen kuin eläinsuojelujärjestöt ottavat yhteyttä, paljastan, että ajatukseni oli runollisempi kuin todellisuus, on myös oikeaa kissanruokaa.

Olen lukenut ekaa kertaa elämässäni paljon runoja. Maailman Runosydämestä se lähti. Vauhti on yltynyt Anderssoniin, Bukowskiin, Saarikoskeen, Tämän runon haluaisin kuulla -kokoelmaan ja Carver-originaaleihin. Ja moneen muuhun.

Carverin Pitkän päivän ilta -runo sen teki, bongasin sen Maailman runosydän-kokoelmasta: se sai minut kääntymään proosan valtatieltä. Kuinka sitten kävikään? Sateisten päivien jälkeen -kokoelmassa, eli suurimmassa suomennetussa Carver-kokoelmassa oli toinen suomennos tuosta samaisesta runosta, jonka alkuperäisnimi on The Best Time Of The Day.  Tätä piti tonkia lisää. Tuo Päivän paras hetki -käännös on hieno runo, mutta huono käännös. Toinenkaan suomennos ei vastannut mielestäni Carverin originaalia, eikä kunnioittanut siten alkuperäistä ajatustan mielestäni tarpeeksi. Tiedän, tämä on mahdoton aihe ja kääntäjän käsissä on valta. Siksi käänsimme vaimoni kanssa kolmannen version, se elää ehkä vielä muutaman sanan kohdalta. Mielessäni on Carver-triptyykki kehystettynä.

Tämä on ollut melkoinen viikko mitä kirjahyllyn täyttymiseen tulee: ystävä lähetti kymmenkunta hienoa teosta mustassa laatikossa, divarista tarttui mukaan neljä, Adlibriksen kolme kirjaa lensivät postiluukustamme loppuviikolla ja koska kävin kuuntelemassa Runoraatia Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella perjantaina, oli perusteltua ostaa Joka tytön runokirja. Ostin muuten samalla Ahavan Eksyneen muistikirjan ja Parkkisen Säädyllisen ainesosan. Kaksi jälkimmäistä olivat jo lukulistallakin, joten ei ollut vaihtoehtoja, ei todellakaan. Ja siihen pieneen Teoksen paperipussiin mahtui kaikki ja enemmänkin olisi mahtunut, enkä silti ostanut muuta. Mitä se tekeekään? Kaksikymmentä kirjaa.

Törmäsin eilen tuttuun naamaan lööpissä. Jotakin hienoa on lauantaissa, jossa kirjallisuus kuultaa Iltapäivälehdenkeltaisesti, vaikka puut kaljuuntuvat vauhdilla. Ossin ajatukset ovat hienoja: hän riisuu työttömyydeltä vaatteet ja näyttää mistä tyytyväinen työtön pissii. Kaikki eivät pidä tuonkaltaisesta alastomuudesta. Hän pörhentelee valtakunnan mielipiteet lentoon. Ossin kirja Röyhkeys odottaa vuoroaan jo, mutta luen sitä ennen keskeneräiset. Mahtavaa!

Takaisin runoihin. Kirjoittaminen on ollut omituisen vapautunutta. Kun en ole kirjoittanut-kirjoittanut ”oikeasti”, olen saanut parhaimmat ydinajatukset talteen, erityisesti viikonloppuaamuisin.

Myös pitkä tekstini, sen kokonaissuunnitelma ja olemassaoleva alku, on muovatunut jotenkin tässä runojen maailmassa toiseksi kuin mitä alunperin suunnittelin. Tunnen olevani jollakin tavalla lukijan ”kyydissä pitämisen” tiellä runojen kirjoittamisen myötä kuin se olisi askelma portaita ylöspäin. Joskus ajattelin, että novellit ovat se porras, jota kohti marssin romaaniin, mutta nyt tuntuu, että kaikki lajit ovat eri portaita, joista hyötyy jokaisesta suhteessa toisiinsa, ja joita ei voi verrata tai arvottaa keskenään. Mitä lyriikka antaa romaaneille, mitä romaanit novelleille tai novellit lyriikalle? Mitä lyriikka antaa elämälle? Näen kirjoittamiseni paremmin kuin koskaan ja se saa minut kirjoittamaan enemmän. On mahtava tunne, elää kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Pitkä teksti muhikoon, koska se muuttuu ainakin muutaman runon verran.

1577 Runo on muisti

pöytä

Luin juuri pari artikkelia käsin kirjoittamisesta, koska se kiinnostaa. En tarkoita niinkään tekstaamista vaan sidosteista kirjoittamista tai vanhakantaisemmin (?) kaunokirjoittamista. Kirjoituksessa, paperissa ja kynän jäljessä aina jotain persoonallista, hienolla tavalla persoonallista jos käsiala on lukijan/näkijän mielestä kaunista. Makuasioita, mutta jotain kaunista siinä on mielestäni aina. Tästä heräsi ajatus, että onko pistekirjoituksessa fontteja, kirjasintyylejä, joita voi vertailla? Pistekirjoitus itsessään on mahtavan näköistä (ja tarpeellista).

Olen ollut luennoilla, joissa on käsitelty käsinkirjoittamisen ja näppäimistökirjoittamisen eroja ja vaikutuksia, mutta en ole niitä sen kummemmin tietoisesti koskaan soveltanut tai ”opiskellut” enempää. Käsin kirjoittaminen on ollut jo pitkään mielessä, pidän siitä ja kirjoitan paljon muistikirjoihin ja vihkoihin arkipäivän huomioita, kirjoitussuunnitelmia ja runoja. Erityisesti runoja ja runoraakileita.

Googlasin käsinkirjoittamisesta. Törmäsin Ylen juttuun on vuodelta 2014 ja siinä tuodaan esiin kaunokirjoitusopetuksen mahdollinen loppuminen kouluissa. Myös hienomotoriikan muutosta vertaillaan käsinkirjoittamisen ja kännykän räpläämisen välillä. Isona pointtina kerrotaan mielen ja kehon yhteistyöstä, käsinkirjoittamisen vaikutuksesta muistamiseen.

Hesarin artikkeli on tuoreempi ja sen näkökulma on oppimisessa sekä eduista suhteessa digikirjoittamiseen. Etuja löytyy jutussa puolin ja toisin, ja molempien tapojen opettaminen sekä käyttäminen rinnakkain olisi jutun mukaan parasta. Esimerkiksi oppilaiden esseevastauksissa oli ollut eroja niin tyylissä kuin pituudessakin rippuen kirjoitustavasta. Aivot kehittyvät eri tavalla käsin tai koneella kirjoitettaessa.

Miksi kirjoitan runoja käsin? Kirjoitusrytmi ja tunnelma, tuntuma paperiin. En tiedä. Se vain tuntuu hyvältä, tukee ajattelua jostain syystä eri tavalla kuin näppäimistö. Käsin kirjoittaminen on viehkeätä, kirjoitusromantiikkaa, gloriaa. Käytännönläheisemmin: muistikirja on yleensä aina matkassa.

Keväällä kirjoitin joitain aforismeja, mutta rivitin ne – kirjoitin ne runojen näköisiksi, runomuotoon. On mahdoton arvella, miten tekninen seikka muuttaa kenenkin lukutapaa, mutta itselleni sillä on suuri merkitys: kieli maistuu ihan erilaiselta, luen tekstiä eri tavalla mm. rivityksestä johtuen. Se antaa myös tulkintoihin erilaisen otteen, toisaalta myös mahdollisuuden venyttää tekstin mittaa usein ytimekkäästä aforismista jopa runotarinaksi, tarinamaiseksi runoksi. Vähintäänkin se on tapauskohtaista. No btw, tällä hetkellä runoprosessini alkaa yleensä kynästä ja päättyy koneelle, väliin mahtuu välillä yksi tai kaksi käsinkirjoitettua editointikierrosta. Erityisesti editoin ekstraa jos olen kirjoittanut kirjallisuuskännissä eli olen ollut jostakin syystä niin innostunut oivalluksistani, että humallun lausetasolla ja menetän otteeni, kohellan paperille kaikenlaista. Kohelluksiini sisältyy usein kuitenkin ydin, jonka pyrin säilyttämään. Voin vahvistaa ydintä. Voin käyttää pienen tärkeän palan, jos vain muistan sen.

Törmäsin keväällä Raymond Carverin erääseen runoon Maailman runosydän teoksessa, merkkasin samasta niteestä kaikki Carverin runot post-it -lapuilla, ja lopulta lainasin Carverin Sateisten päivien jälkeen -teoksen lähikirjastosta. Muutama viikko sitten oma kolahti postiluukusta. Carverin proosamainen, selkeä ja vertauskuvallinen ote puhuttelee ja vaikka olisin kuvitellut pikemminkin lyyrisemmän runouden ottavan minusta otteen jos jonkin niin väärässä olin. On hieno tunne, että olen löytänyt runot, vaikka meedioimani polku olikin erilainen. Se on johtanut runojen kirjoittamiseen ja niiden pohtimiseen erilaisesta näkökulmasta aiempaan verraten.

Minulla on vielä tekemistä visuaalisen ja monen muunlaisen nykyrunouden kanssa, en siis ”osta” niitä kuin yksilö kerrallaan. Ajatus teknisestä kikkailusta hiipii toisinaan mieleeni, kun olen nykyrunouteen törmännyt. Toisaalta olen nähnyt myös lopputuloksia, jotka herättävät ajatuksia, joissa runo saa syvemmän muodon esimerkiksi sanoista muodostuvan kuvion avulla. Mutta ei, mun kuvat ja sanat nukkuvat toistaiseksi eri pedeissä, eikä niitä ole eroteltu edes sukupuoliensa takia.

Runojen kirjoittaminen on myös proosan kirjoittamista: runoideat sekoittuvat proosaani ja toisinpäin, luulen proosani olevan lyyrisempää kuin runojeni. Tiedän sen olevan. Olen ymmärtänyt, että ei ole oikeaa tyyliä kirjoittaa runo, mutta on tyylejä joista pidän ja tyyli jolla kirjoitan. On myös tyylejä mihin opetuksissa ohjataan, ehkä olemassaolevien runojen ja menneiden runoilijoiden kautta, runotrendien myös. Oman äänen etsiminen, oma poetiikka on myös vahvasti ollut opetuksissa esillä ja se onkin varmaan ”se juttu” mitä kohti kaikki kirjoittavat haluavat mennä.

Myös opiskellessa kirjoitan yleensä muistiot käsin. Kirjoitan paljon ja vaikka paljon unohdan niin en niin paljoa kuin unohtaisin ilman käsinkirjoittamista. Ajatukseni hyppää tässä välissä toiselle portaalle ja mietin, entä jos hakkaisin kuin seppä vanhalla Olympialla? Mihin se vaikuttaisi?

Kun kirjoitan runoja, muistan paremmin. Se kuulostaa niin hyvältä, että siksi kirjoitin sen.

Ja vielä lopuksi mietin: ”käsin kirjoittaminen” & ”käsinkirjoittaminen”. Eikö niin, että molemmat ovat oikein tapauksesta riippuen? Kielihuolto Oy, tarvitsen apuasi.

1576 Kirjaimet kateissa

Näppis muistikirjailija Tomi Aho
Kirjoittaminen on ollut tauolla suurinpiirtein kaksi kuukautta  ja se on tuntunut hyvältä, vaikka myös syyllisyys kirjoittamattomuudesta painaa aika ajoin. Tälläistä taukoa ei ole ollut ainakaa kahteen vuoteen, ehkä kolmeenkaan. Se on pitkä jakso jos mietin kirjoitusinnostukseni alkua, joka sijoittuu vasta reilun 4 vuoden päähän; ilmoittauduin sllloin ensimmäiselle kesäkurssille Oriveden opistolle. Tämä pari kuukautta on pitänyt sisällään vain muistikirjamerkintöjä ja ehkä joitakin runoraakileita, josta tuleekin väistämättä mieleen, että miellän proosan kirjoittamisen enemmän kirjoittamiseksi omalta kohdaltani kuin runojen. Kyse on enemmänkin kirjoitusmieltymyksestä kuin arvostuksesta, innostuin Carverin runoudesta todella vahvasti keväällä. Ehkä runojen kirjoittaminen on enemmän tunnelmointia? Nyt kun mietin kirjoitustaukoa niin voisin korjata, että olen ollut ennemmin kirjallisuustauolla – en ole myöskään lukenut. Tai olen yrittänyt välillä, mutta ei ole ollut yhtään se fiilis.

Kriittinen korkeakoulu on siis nyt ohi ja syksylle suunnitelmissa on kirjallisuuden perusopinnot avoimessa, taidehistorian perusopinnot kiinnostavat myös. Keväällä tuli myös ajatus erään kirjallisuusaiheisen podcastin myötä, joka vahvisti ajatuksiani lukemisen tärkeydestä kirjoittamiseen liittyen: ajattelin, että seuraava vuosi syksystä alkaen luen entistä enemmän (ehkä kirjallisuusopintojenkin myötä), ehkä hiukan analyyttisemmin (mutta yritän varoa pilaamasta lukuiloa) ja muutenkin koitan asettua lukijana hiukan eri asentoihin aiempaan verraten. Lukemiston osalta en aio tehdä muutoksia, sillä luen parasta kirjallisuutta (fakta).

Valokuvaus on syntynyt päässäni uudelleen ja olen panostanut melkoisesti viimeisen kuukauden siihen eri tavoin, onhan se myös elantoni. Piirsin viime viikolla erään viikon verran mielessäni pyörineen idean A4:lle kuvaleiskaksi, sitä seurasi seuraava idea ja pian arkilla oli neljä ideaa. Sitten täyttyi seuraava arkki, sitä seuraava ja monta muuta. Alle kahdessa tunnissa piirsin 44 idealeiskaa, illalla kirjoitin kännykän muistioon vielä muutaman idea eli saman päivän aikana syttyi yli 50 kuvaideaa. Koko juttu lähti liikkeelle ammatillisesta uudelleensyntymisestä, mutta kun katson kuvasuunnitelmiani, on kantava teema ihan toinen. Niin käy muuten kirjoittamisessakin, että on jokin teema mielessä, mutta valmiissa tuotoksessa löytyy muita teemoja, joita alitajuisesti on tuottanut tarinaan. Tällä hetkellä kytee ajatus kokonaisuudesta, ehkäpä näyttelystä noiden ideoiden osalta, niin yhtenäinen niiden teema ja tausta on, kuvia yhdistää sama päähahmo ja humoristisuus. Humoristisuus nousi keväällä myös kirjoittamisessa uudeksi elementiksi, jota en juuri ole tietoisesti hyödyntänyt aiemmin. Se mitä tavoittelee saattaa olla haaveilua ja sen sijaan syntyykin jotain mikä on vahvemmin osa itseä.

1575 Omiin muroihin

01-Kusimuro

LinkedIn on hyvä foorumi eri alojen ammattilaisille, mutta jos katson postausten virtaa ruudullani, se koostuu keskenään samankaltaisesta materiaalista: siis materiaali, jota verkostoni jäsenet, toiset ammattilaiset postaavat. En kritisoi heitä vaan sitä tapaa mihin foorumilla on totuttu, piirakkakaavioita, nousevia käyriä ja ylenpalttista optimismia ja hehkua, jolla ei aina ole juurikaan katetta. Siltä se ainakin tuntuu, että aina ei nähdä mahdollisuuksia erottua positiivisesti vaan ajelehditaan siinä tyypillisimmässä omankehunvirrassa, koska muuta ei uskalleta.

Kannatan vapaan verkostoitumisen linjausta. En mieti tunnenko ammattilaista entuudeltaan jos haluan verkostoitua. En koe, että meidän olisi pitänyt tehdä yhdessä töitä, jotta voimme verkostoitua. Ajatushan on täysin hullu ja nurinkurinen mitä verkostoitumiseen tulee! LinkedIn on tämän päivän CV ja kannatan ajatusta, että postaukset siellä tulisi jotenkin liittyä omaan osaamisen, ammattilaisuuteen tai omaan persoonaan. Postausten persoonattomuus ja höttö sai minut ajattelemaan ja kirjoittamaan aiheesta.

Tyhjän puhuminen on eri asia ja se synnytti hahmoni professori Kusimuro:n. Hänen suurin viisautensa on  ”puhu tyhjää kuin puhuisit viisaita”. Kaikki hänen kertomansa tukeutuu tuohon ydinajatukseen. Hän elää LinkedIn:ia varten ja sen vuoksi, mutta saatan jakaa hänen ajatelmiaan blogissani jatkossakin.

Pidän erittäin paljon aforistiikasta, oikeastaan rakastan sitä. Aforistiikka on mahtavaa jos se on moniulotteista ja oivaltavaa, kuten vaikka Mirkka Rekolalla. Yhdestä oivalluksesta voi kasvaa pala proosaa, novelli tai romaani. Professori Kusimuro ajatelmineen ei ole vastalause aforistiikalle, ei sinne päinkään. Hän on olemassa paremman aforistiikan vuoksi.

Olen  syyllistynyt itsekin turhan keveisiin ajatuksiin, siis postannut niitä tänne blogiini vuosien varrella. Aforismieni oivallustaso, moniulotteisuus tai ymmärrettyvyys ei ole ollut kauttaaltaan korkeatasoista ja siksi poistin taannoin noin 1500 postaustani. Joukossa oli kuitenkin monta hyvää ajatusta ja vielä enemmän hyviä oivallusten aihioita; ne ovat kaikki tallessa. Uskon ajatukseen, että määräkin voi tuottaa laatua. Sitä ajatusta ei pidä silti niellä sellaisenaan, mutta määrän myötä harkinta, ajattelu ja editointi tulevat mukaan ja muuttuvat helpommiksi – suuresta määrästä on helpointa poimia parhaat hedelmät.

Aloitin blogaamisen samaan aikaan kuin kirjoittamisen perusopinnot jokunen vuosi sitten, koska halusin jonkin kirjallisen kaapistatuloväylän. Mikä on parempi polku opetella hyväksymään häpeää kuin kirjoittaa julkisesti? Polkuni jatkuu. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu (huom. Kriittisen tämän kevään haku on auki 27.4. saakka) on ohi tämän kevään jälkeen, se on antanut paljon. Luennot ovat olleet pääosin laadukkaita ja koen, että aloitin opinnot siellä itselleni oikeaan aikaan. Kun katson taaksepäin, näen todella selvästi, että oma kirjoittaminen ja oman tekstin analysointi, palaute ja kaiken tuon sopiva suhteuttaminen on vienyt eteenpäin. Kukaan ei voi kirjoittaa puolestani, jos itse haluan kehittyä.

1574 Viivojen sisällä

lumiRuskeat nahkahanskat, parkkipaikan valkoiset katot, penkinlämmitin kolmoselle, pissapoika surisee, surisee ja pyyhin lorotuksen ja lumen lasista. Sataa saisi mennä, mutta hidastelen enkä tunne ranskalaiseni tassujen lipsuvan. Asfaltin pinta kiiltelee rampin mutkassa, harmaa valo kajastaa sillan alta sen kaarevaan pintaan. Fiat kiilaa viivan yli eteeni ja melkein lokasuojaan, annan tilaa ja seuraan sitä katseellani, ja se tekee sen taas sadan metrin päässä, kiilaa, kiilaa ja kuvittelee ajavansa yksin, ei pysy viivojen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunne, sivullisuus, on omien ääriviivojen ulkopuolelle karkaamista, katsoa kuluvaa hetkeä ja tilannetta olkani yli, ympärillä tapahtuvan näkemistä kokonaisuutena, yksityiskohtia, lisää yksityiskohtia, ilman sidettä ympäristööni, mutta side kasvoillani. Olen oppinut karkaamaan siteen alta, tavannut ihmisiä, ja pysynyt ääriviivojeni sisällä kuin sarjakuvahahmo. Väistämättä jokainen joutuu tilanteisiin ja jopa sellaiseen elämään, että sarjakuvan ja reunat ympärillesi piirtää joku muu, määrittelee sinut ja määrittelee ihmisyytesi perimmäisen tarkoituksen ja hyväksyt sen, tyydyt rajoihisi ja ajattelet kaikkien muidenkin tekevän niin. Niin tekevät tyhmyrit ja ellei tyhmyys harmita, kasvatat onnellisuuden naamarin. Entä jos onnellisuuden naamari lahoaa ja tyhmyys kiristää hartioitasi?

Marssi kauppaan, vaikka sinulla ei olisi vaatteita päälläsi, osta värikynät vaikka sinulla ei olisi rahaa, ja osta vaikka myyjä ei suostuisi myymään. Varasta paperia alahyllyltä jos rahat loppuvat kesken, laahusta kotiin vaikka varpaasi palelevat ja niihin on liimautunut oransseja ja keltaisia lehtiä ja vaikka asfaltti on kylmempi kuin selkäkarvoihisi hönkivä viima. Piirrä strippi, yksikin ruutu riittää ja piirrä itsesi sen sisään, paina kärkeä ääriviivaasi kohdalla syvään ja täytä monimuotoisuuden kehä kaikilla väreillä. Tee hahmostasi sellainen kuin haluat olla. Kun se on valmis, anna värikynät ja paperi jollekin lähelläsi, joka elää naamarin takana. Jonain päivänä hänkin saattaa piirtää oman strippinsä, siihen itsensä, luopua naamarista ja olla se mikä on, viivojen sisällä.

1573 Hummerin kokoinen sielu

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-30-kello-9-25-01Tumma tunneli, jonka kelmeänkeltaiset valot eivät piristä. Edessäni hehkuu punaisia pisteitä, jotka kiitävät samaa vauhtia ja osa niistä jatkaa matkaansa rampin ohi. Tienpinta kuvastaa syksyn  ja perävalojen loistoa, pyyhkijät heittelevät sivuun lehtiä ja vettä. Pitäisi ajaa seitsemältä tai yhdeksältä, eikä vähän ennen kahdeksaa. Supermarketin myyjät ovat jo tuttuja: pitkä, pätkä, hymyilevä, ryppyinen, kyllästynyt ja muutama muu. Sieltä saan päivittäisen annoksen nuoruutta lihamakaronilaatikon muodossa, sen syöminen alkaa olla jo lähellä tieteellistä testiä. Samalla testaan punaposkisen herra Heinzin säilyvyyttä huoneenlämmössä: minijääkkaappini sähköinen käry ei kannustanut pitämään sitä kiinni verkkovirrassa, eikä edes työhuoneella. Ei herra Heinz olisi miniin mahtunutkaan. Pieni ja valkoinen viistoperäauto on parkkeerattu työhuonerakennuksen viereen siten, että sen omistajalla täytyy olla Hummerin kokoinen sielu. Kerään tavarat takapenkiltä ja nousen kierteellä ylös, eikä se harmita, että kävelin sateessa kymmenen metriä enemmän. Vain tyhmyys harmittaa, tai välinpitämättömyys. En ajattele sitä pakollista enempää vaan lasken lihamakaronilaatikon pöydälle, sytytän kirkasvalolampun kattovalojen kaveriksi ja käännän sälekaihtimet umpeen. Mielessäni on kaksi tarinaa, jotka molemmat syyhyävät sormenpäissä niin, että niitä melkein kutittaa. Ropisee.

1572 Työpöytä kuin paperiarkki

Työpöytäni on muistilappumeri, jossa kelluu muovia ja rautaa. Olen opetellut sotkemaan, tai ainakin olemaan välittämättä epäjärjestyksestä. Suurin kannuste minulle ei ole tieto, jonka mukaan nerojen työpöydät pursuavat sekavuutta vaan se rauha, jonka sekavuus tuo. On inspiroivampaa, kun en keskity siihen, mikä rikkoo pöytäpinnan selkeyttä. On inspiroivampaa antaa pinnan olla värikäs ja monimuotoinen. Maatkoon tavarat, jotka saattavat herättää ajatuksia.

Keltainen kahvimuki, kiviä lämpimän meren ääreltä, tyttäreni vuosia sitten vuolema kaarnakettu ”izzi” -tekstillä, vihreä lasilohkare, nahkakantinen kalenteri, mustarastasmuistikirja, järjestelmäkamera, piirtopöytä digikynineen, mustia geelikyniä, Jussin juustokirja, minipakkaus kevytmaitoa, yliviivaustusseja, minivene minipullossa, täysikuun muotoinen kirkasvalolamppu ja muutama frangi. Valkoinen pöytäpinta ”rikkoutuu” ja se tuntuu jotenkin samanlaiselta; kuin arkki, johon on ilmestynyt omien sormien kautta kirjaimia.

Viiden päivän sääennusteen mukaan kirjaimia on paljon ilmassa. Jokunen kuvakuurokin mahtuu mukaan.