1574 Viivojen sisällä

lumiRuskeat nahkahanskat, parkkipaikan valkoiset katot, penkinlämmitin kolmoselle, pissapoika surisee, surisee ja pyyhin lorotuksen ja lumen lasista. Sataa saisi mennä, mutta hidastelen enkä tunne ranskalaiseni tassujen lipsuvan. Asfaltin pinta kiiltelee rampin mutkassa, harmaa valo kajastaa sillan alta sen kaarevaan pintaan. Fiat kiilaa viivan yli eteeni ja melkein lokasuojaan, annan tilaa ja seuraan sitä katseellani, ja se tekee sen taas sadan metrin päässä, kiilaa, kiilaa ja kuvittelee ajavansa yksin, ei pysy viivojen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunne, sivullisuus, on omien ääriviivojen ulkopuolelle karkaamista, katsoa kuluvaa hetkeä ja tilannetta olkani yli, ympärillä tapahtuvan näkemistä kokonaisuutena, yksityiskohtia, lisää yksityiskohtia, ilman sidettä ympäristööni, mutta side kasvoillani. Olen oppinut karkaamaan siteen alta, tavannut ihmisiä, ja pysynyt ääriviivojeni sisällä kuin sarjakuvahahmo. Väistämättä jokainen joutuu tilanteisiin ja jopa sellaiseen elämään, että sarjakuvan ja reunat ympärillesi piirtää joku muu, määrittelee sinut ja määrittelee ihmisyytesi perimmäisen tarkoituksen ja hyväksyt sen, tyydyt rajoihisi ja ajattelet kaikkien muidenkin tekevän niin. Niin tekevät tyhmyrit ja ellei tyhmyys harmita, kasvatat onnellisuuden naamarin. Entä jos onnellisuuden naamari lahoaa ja tyhmyys kiristää hartioitasi?

Marssi kauppaan, vaikka sinulla ei olisi vaatteita päälläsi, osta värikynät vaikka sinulla ei olisi rahaa, ja osta vaikka myyjä ei suostuisi myymään. Varasta paperia alahyllyltä jos rahat loppuvat kesken, laahusta kotiin vaikka varpaasi palelevat ja niihin on liimautunut oransseja ja keltaisia lehtiä ja vaikka asfaltti on kylmempi kuin selkäkarvoihisi hönkivä viima. Piirrä strippi, yksikin ruutu riittää ja piirrä itsesi sen sisään, paina kärkeä ääriviivaasi kohdalla syvään ja täytä monimuotoisuuden kehä kaikilla väreillä. Tee hahmostasi sellainen kuin haluat olla. Kun se on valmis, anna värikynät ja paperi jollekin lähelläsi, joka elää naamarin takana. Jonain päivänä hänkin saattaa piirtää oman strippinsä, siihen itsensä, luopua naamarista ja olla se mikä on, viivojen sisällä.

1573 Hummerin kokoinen sielu

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-30-kello-9-25-01Tumma tunneli, jonka kelmeänkeltaiset valot eivät piristä. Edessäni hehkuu punaisia pisteitä, jotka kiitävät samaa vauhtia ja osa niistä jatkaa matkaansa rampin ohi. Tienpinta kuvastaa syksyn  ja perävalojen loistoa, pyyhkijät heittelevät sivuun lehtiä ja vettä. Pitäisi ajaa seitsemältä tai yhdeksältä, eikä vähän ennen kahdeksaa. Supermarketin myyjät ovat jo tuttuja: pitkä, pätkä, hymyilevä, ryppyinen, kyllästynyt ja muutama muu. Sieltä saan päivittäisen annoksen nuoruutta lihamakaronilaatikon muodossa, sen syöminen alkaa olla jo lähellä tieteellistä testiä. Samalla testaan punaposkisen herra Heinzin säilyvyyttä huoneenlämmössä: minijääkkaappini sähköinen käry ei kannustanut pitämään sitä kiinni verkkovirrassa, eikä edes työhuoneella. Ei herra Heinz olisi miniin mahtunutkaan. Pieni ja valkoinen viistoperäauto on parkkeerattu työhuonerakennuksen viereen siten, että sen omistajalla täytyy olla Hummerin kokoinen sielu. Kerään tavarat takapenkiltä ja nousen kierteellä ylös, eikä se harmita, että kävelin sateessa kymmenen metriä enemmän. Vain tyhmyys harmittaa, tai välinpitämättömyys. En ajattele sitä pakollista enempää vaan lasken lihamakaronilaatikon pöydälle, sytytän kirkasvalolampun kattovalojen kaveriksi ja käännän sälekaihtimet umpeen. Mielessäni on kaksi tarinaa, jotka molemmat syyhyävät sormenpäissä niin, että niitä melkein kutittaa. Ropisee.

1572 Työpöytä kuin paperiarkki

Työpöytäni on muistilappumeri, jossa kelluu muovia ja rautaa. Olen opetellut sotkemaan, tai ainakin olemaan välittämättä epäjärjestyksestä. Suurin kannuste minulle ei ole tieto, jonka mukaan nerojen työpöydät pursuavat sekavuutta vaan se rauha, jonka sekavuus tuo. On inspiroivampaa, kun en keskity siihen, mikä rikkoo pöytäpinnan selkeyttä. On inspiroivampaa antaa pinnan olla värikäs ja monimuotoinen. Maatkoon tavarat, jotka saattavat herättää ajatuksia.

Keltainen kahvimuki, kiviä lämpimän meren ääreltä, tyttäreni vuosia sitten vuolema kaarnakettu ”izzi” -tekstillä, vihreä lasilohkare, nahkakantinen kalenteri, mustarastasmuistikirja, järjestelmäkamera, piirtopöytä digikynineen, mustia geelikyniä, Jussin juustokirja, minipakkaus kevytmaitoa, yliviivaustusseja, minivene minipullossa, täysikuun muotoinen kirkasvalolamppu ja muutama frangi. Valkoinen pöytäpinta ”rikkoutuu” ja se tuntuu jotenkin samanlaiselta; kuin arkki, johon on ilmestynyt omien sormien kautta kirjaimia.

Viiden päivän sääennusteen mukaan kirjaimia on paljon ilmassa. Jokunen kuvakuurokin mahtuu mukaan.

 

1571 Havara on tärkein

allasPeltihallin vieressä seisova ABC tuo mieleen kissalorun, Pösön ilmastointi puskee jo lämpöä. Kynitty keltainen pelto palauttaa mieleen eilisen. Olisimme voineet olla maisemista, valosta ja tunnelmasta päätellen kaartelemassa Etelä-Ranskan maaseudun pölyävillä mutkateillä, emmekä Suomen kuolevien kylien keskuudessa.

Peltoja, lehmiä, lampaita, hevosia, koiria, kissoja, koivuja, tammia, mäntyjä, lehmuksia, haapoja. Kirkkaanvihreää nurmea ja pitkä rivi kuusia, joiden oksat makasivat toistensa olkapäillä, piirtelivät tasaisensekavan tapetin. Ne havut olivat puhkoneet pilviä, tienreunoilla lepäsi todisteet. Valkoisia vaahtonyyttejä siellä täällä reunaviivojen tuntumassa. Erehdyimme luulemaan niitä lumeksi, ennen kuin kosketin yhtä kengänpohjallani. Pilvi hajosi jalkani alle. Jokin sen olomuodossa muistutti juustoa, jota hetkeä myöhemmin maistoimme käsityöläisjuustolassa pellon perällä. Kiiltäviä rosterialtaita, juustomuotteja, lämpömittareita ja pieniä huoneita toisensa jälkeen, joilla jokaisella oli tarkka tehtävänsä lukuisten erilaisten juustojen syntyprosessissa.

Emme me sinne turhaan menneet. Sain tarinaani lavallisen henkisiä tavaroita, havaroita. Minun on kypsytettävä havarat nautittaviksi, verhoiltava ne oikeilla sanoilla, naputeltava tarkkoihin kulmiin ja aseteltava arkille oikein päin; jotta ne nähtäisiin, kuten ne pitää nähdä. Ajattelin kirjoittaa juustoa, joka sopii punaviinin kanssa. Paluumatkalla havarat karkailivat Pösön hytissä. On parasta jakaa havarat tuoreeltaan keskellä melkein-Ranskan-maaseutua.

Viiden minuutin päässä työhuoneelta. Nurmella muutama punahattuinen vihreissä mekoissaan, kanadalehtiä jalkojensa juurissa vain sen verran, ettei kaljuksi voinut kutsua. Kahvinkeitin rutisi jo toistamiseen tänään. kolmannenkin tarvitsen vielä iltapäivällä tikuksi luomien väliin.

1570 Kissa on runo, koira romaani

Asfaltti vierii allani, horisontissa sillat risteävät solmuksi. Haalea usva leijuu tien ja pientareen päällä. Vasemmalle kyljelle jää peltihalli ja mietin mitä siellä tehdään. Aurinko säteilisi mäntyjen yllä, ellei paksu pilvikerros roikkuisi naamarina. Vilkutan oikealle ja ramppi kiertää ranskalaiseni länteen. Ajattelen kissanpentua, joka olisi nyt kotona eikä takapenkillä jos sellainen olisi jo olemassa. Koiran hankinta on huomattavasti vaikeampaa, koska on niin paljon erilaisia koiria. Kissat ovat kissoja.

Kissa on runo, koira on romaani. Siinä missä koirasta tulee ihmisen paras ystävä kirjain kerrallaan, kasvaen valtavaksi pinoksi vuosien mittaisia lauseita ja virkkeitä; kissa tassuttelee jakeita, pörhentelee säkeitä, painautuu etukäpälien varaan, ojentaa hännän ja muuttuu kuningattareksi muodoltaan, vaikka kolli olisikin.

Ehkä se raapisi, kun silittäisin sitä, mutta minullakin on kynnet. Ehkä se kiipeäisi karkuun, mutta minäkin olen hyvä siinä. Kestääköhän verhot meitä molempia? Alan pitää ajatuksesta. Ehkä matkustaisin toisinaan kissan kanssa työhuoneelleni, salakuljettaisin hänet pois kotoa silakka hihassani. Pösössä kissan pitäisi alistua X-asentoon turvavyön alle, mutta siitä hänkin voisi katsella samaa peltihallia – miettiä mitä siellä tehdään.

Oppisikohan hän Ranskaa?  Oppisikohan hän käyttämään vanhaa kirjoituskonetta, jos aluksi auttaisin vaihtamaan rivit? Paljonko runo maksaa? Ehkä hän voisi kirjoittaa muutaman.

 

1569 Uusi blogialku

Tuhosin noin 1500 postausta. Ei se sen kummempaa ole kuin omien jälkien siivoamista uuden tieltä, välillä pitää polttaa tuhkaksi, että uusi kasvaa. Tavoitteena on aforismien osalta parempi laatu, osuvammat mietteet ja tarkempi harkinta. Määräkin tuottaa laatua, mutta tarkoitus on jatkossa olla julkaisematta koko määrää, valikoida, viilata ja harkitummin painaa nappia :)

Blogissa on viimeisimmät postaukset tallessa, vajaa parikymmentä. Jätin muistoksi postauksista juoksevan numeron eli jatkan sen osalta siitä mihin jäin.